United States or South Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Pata kiehui paukutteli kokonaista kolme yötä, kolme päiveä keväistä. Siitä katsoi voitehia, onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. Ei ole voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. Pani heiniä lisäksi, ruohoa monennäöistä, kut oli tuotu toisialta, sa'an taipalen takoa yheksältä loitsijalta, kaheksalta katsojalta. Keitti vielä yötä kolme, ynnähän yheksän yötä.
Kuudestoista runo Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. Kenpä puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi! Käypi tietä, astelevi koillisille maailmoille. Meni mäen, menevi toisen, kulki kohta kolmannenki, kirves kultainen olalla, vaskivarsi kirvehessä. Yhtyi haapa vastahansa, sylen kolmen korkeuinen. Tahtoi haapoa tavata, puia puuta kirvehellä. Haapa haastaen sanovi, itse kielin kerkiävi: "Mitä, mies, tahot minusta, kuta kuitenki hala'at?" Sampsa poika Pellervoinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Tuotapa tahon sinusta, tuota etsin ja hala'an: Väinämöiselle venettä, laulajalle purren puuta." Haapa haastoi kummemmasti, sataoksainen osasi: "Vuotava veno minusta ja pursi putoavainen! Minä olen ontelo tyveltä: kolmasti tänä kesänä toukka söi syämyeni, mato juureni makasi." Sampsa poika Pellervoinen siitä eistyvi etemmä; astua ajattelevi maailmoille pohjaisille. Tuli honka vastahansa, sylen kuuen korkeuinen. Iski puuta kirvehellä, kolahutti kuokallansa, kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta, honka, Väinämöiselle venoksi, laulajalle laivapuuksi?" Honka vastata hotaisi, itse äänehen ärähti: "Ei minusta purtta tulle, kuuen kaaren kantajata! Mie olen honka huolainniekka; kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvallani, varis vaakkui oksillani." Sampsa poika Pellervoinen aina eistyvi etemmä; astua ajattelevi suvisille maailmoille. Tuli tammi vastahansa, ympäri yheksän syltä. Kysytteli, lausutteli: "Tulisko sinusta, tammi, emeä erävenehen, sotapurren pohjapuuta?" Tammi taiten vastaeli, osaeli puu omena: "On vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka enkä ontelo sisältä. Kolmasti tänä kesänä, tänä suurena suvena päivyt kierti keskipuuta, kuuhut latvalla kumotti, käet kukkui oksillani, linnut lehvillä lepäsi." Sampsa poika Pellervoinen otti kirvehen olalta, iski puuta kirvehellä, tammea tasaterällä; pian taisi tammen kaata, puun sorean sorrutella. Ensin laski latvan poikki, tyven tyynni halkaisevi. Veisti siitä pohjapuita, lautoja epälukuisin laulajalle laivaksiksi, Väinämöiselle venoksi. Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, teki tieolla venettä, laati purtta laulamalla yhen tammen taittumista, puun murskan murenemista. Lauloi virren: pohjan puutti, lauloi toisen: liitti laian; lauloi kohta kolmannenki hankoja hakatessansa, päitä kaaren päätellessä, liitellessänsä limiä. Kaaritettua venosen, liitettyä laian liitot uupui kolmea sanoa panemilla parraspuien, kokkien kohentimilla, peräpään on päättimillä. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni! Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!" Arvelee, ajattelevi, mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia; pääskyjenkö päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Läksi saamahan sanoja. Tuhoi joukon joutsenia, harkun hanhia hävitti, päättömästi pääskysiä: ei saanut sanoakana, ei sanoa eikä puolta. Arvelee, ajattelevi: "Tuoll' oisi sata sanoa kesäpeuran kielen alla, suussa valkean oravan." Läksi saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan. Pellon peuroja levitti, oravia suuren orren: sai siitä sanoja paljo, ne kaikki avuttomia. Arvelee, ajattelevi: "Tuolta saan sa'an sanoja, tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajasta." Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita. Astua taputtelevi; kävi viikon vitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa: jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. Vaka vanha Väinämöinen jo huhuta huikahutti tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: "Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi, yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuo oli poukkujen pesijä, räpähien räimyttäjä Tuonen mustassa joessa, Manalan alusve'essä. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman musertamatta." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan! Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä. Sano totta, Väinämöinen: mi sinun Manalle saattoi?" Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa sanoiksi virkki: "Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan! Kun rauta Manalle saisi, teräs toisi Tuonelahan, verin vaattehet valuisi, hurmehen hurahteleisi. Sano totta, Väinämöinen, sano totta toinen kerta!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Vesi sai minun Manalle, aalto toi on Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelijan! Jos vesi Manalle saisi, aalto toisi Tuonelahan, vesin vaattehet valuisi, helmasi herahteleisi. Sano tarkkoja tosia: mi sinun Manalle saattoi?" Tuossa vanha Väinämöinen vielä kerran kielastavi: "Tuli toi mun Tuonelahan, valkea Manalle saattoi." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelijan! Jos tuli Manalle toisi, valkeainen Tuonelahan, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut. "Oi sie vanha Väinämöinen! Jos tahot venettä täältä, sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, mitenkä tulit Manalle ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman murentamatta!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, kerran toisen kielastelin, toki ma sanon toetki. Te'in tieolla venettä, laain purtta laulamalla. Lauloin päivän, lauloin toisen, niin päivällä kolmannella rikkoihe reki runoilta, jalas taittui lausehilta: läksin Tuonelta oroa, Manalalta vääntiätä rekosen rakentoani, laulukorjan laatiani. Tuopa nyt venoista tänne, laita mulle lauttoasi yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: "Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille! Parempi sinun olisi palata omille maille: äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia." Sanoi vanha Väinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, eip' on mies pahempikana, uros untelompikana! Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi!" Vei venehen Tuonen tytti; sillä vanhan Väinämöisen yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua, Väinämöinen! Läksit surmatta Manalle, kuolematta Tuonelahan!" Tuonetar, hyvä emäntä, Manalatar, vaimo vanha, toip' on tuopilla olutta, kantoi kaksikorvaisella; itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on, vanha Väinämöinen!" Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat." Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Väinämöinen! Mitä sie tulit Manalle, kuta Tuonelan tuville ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista, uutta purtta puuhatessa uuvuin kolmea sanoa peripäätä päätellessä, kokkoa kohottaessa. Kun en noita saanutkana, mailta, ilmoilta tavannut, piti tulla Tuonelahan, lähteä Manan majoille saamahan sanoja noita, ongelmoita oppimahan." Tuopa Tuonelan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele! Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan." Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonelassa, akka vanha käykkäleuka, rautarihman kehreäjä, vaskilankojen valaja. Kehräsi sataisen nuotan, tuhantisen tuuritteli yönä yhtenä kesäisnä yhellä vesikivellä. Oli ukko Tuonelassa; se on ukko kolmisormi, rautaverkkojen kutoja, vaskinuotan valmistaja. Se kutoi sataisen nuotan, tuhantisen tuikutteli samana kesäisnä yönä samalla vesikivellä. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, se veti sataisen nuotan poikki Tuonelan joesta, sekä poikki jotta pitkin, jotta vieläkin vitahan, jottei päästä Väinämöisen, selvitä uvantolaisen sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, hätäpäivä päälle pääsnyt näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla?" Pian muuksi muuttelihe, ruton toiseksi rupesi: meni mustana merehen, saarvana sara'ikkohon; matoi rautaisna matona, kulki kyisnä käärmehenä poikki Tuonelan joesta, läpi Tuonen verkkoloista. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, kävi aamulla varahin verkkojansa katsomahan: sa'an saapi taimenia, tuhat emon alvehia, eip' on saanut Väinämöistä, ukkoa uvantolaista. Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta!
Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin esiintyy "sa'an saattomiehen kanssa, sa'an satulaurohon"; "tulennasta tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta", sanotaan runossa. Annetaanpa samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495.
Etäällä minun omani. Ei mun lauloa pitäisi, Ei ilota ensinkänä, Minun on kulta kulkemassa, Minun vello vieremässä, Minun armas astumassa, Valkia vaeltamassa. Etäällä minun omani, Maalla muulla marjaseni, Mies pieni kiherätukka, Matalainen saapasjalka, Kymmenen kylän ylitse, Sa'an taipaleen takana; Tuuli ei päivässä tulisi, Lintu ei lentäisi kahessa.
Mont' on miestä maakylissä Sa'an yheksän ajalla Opin kasvoja katsellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme; Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehet lentämähän Talonpoikien tupihin, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitellä, Ulkomaankin uutisilla.
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt sain sa'an sanoja, tuhansia tutkelmoita, sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta." Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille. Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi, peripäähyt päätetyksi, kokkapuut kohotetuksi: veno syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta. Kahdeksastoista runo
Paino oli runsaasti 6 leiviskää; pituus hännän nenästä, karvoja lukematta, kuonon kärkeen juuri 11 korttelia; pääkallon takimmaisesta osasta kuonon kärkeen 14 tuumaa; korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys etujalan lapaluun takaa 42 tuumaa. Kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään Sääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin.
Elinainen, neitsy nuori, Meni aittahan mäelle, Vaskivakkanen käessä, Vaski-avain vakkasessa: "Tuollapa tulee Klaus Kurki, Laukon ylpeä isäntä." "Mistäs tunnet Klaus Kurjen, Onko hän elikkä muita?" "Tulennasta tuiman tunnen, Jalon jalkansa polusta." "Eikös muita ylpeöitä, Kun vaan Laukon Klaus Kurki?" Klaus tuo rannalta tulevi, Ajoi kohti kartanoa; Viisi veljestä Elinan Istuit kaikki pöyän päässä, Nousit kaikki katsomahan, Läksit vastahan pihalle. Kiaus tuo tuli pihalle, Joukon kanssa kartanolle, Sa'an saattomiehen kanssa, Sa'an satula-urohon, Miehet kultamiekoissansa, Hevoset hopeapäissä: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?" "Ei neittä mäellä myyä, Panna kaupan kartanolla, Hevot myyähän mäellä, Laukaviat kartanolla; Onhan meillä tupiaki, Tupa meill' on yljän tulla, Tupa tulla, toinen mennä, Talli on hevoset panna, Maja varsat valjutella, Naulat laskea satulat." Klaus lähtevi tupahan, Polki jalan portahalle, Miekalla oven avasi, Tupellansa kiinni tunki: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?"
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onpa saarella tiloa, maata saaren manterella piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen: liiat meill' on linnat täällä, kalhot kartanot asua, jos saisi sa'an urosta, tulisi tuhannen miestä."