United States or Guam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt olen vanhannut varahin, Tullut muita tuhmemmaksi; Sill' ei katso neiet nuoret, Neiet nuoret ja soriat Sivu käv'vät, kanta välkkyi, Sivu astuit, maat aleni, Selin seisoi, seinät paistoi, Selin istui, maat ilotsi. Tulin vanhaksi varahin.
Sanoi tuonne saatuansa, tutkaeli tultuansa: "Onko saarella sijoa, maata saaren manterella veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota?" Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota: tääll' on valkamat varavat, rannat täynnänsä teloja, jos saisit saoin venehin, tulisit tuhansin pursin."
Väinämöinen istui perään ja Pani sulhot soutamahan, Neiet ilman istumahan; Sulhot souti, airot notkui, Eipä matka eistykänä. Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin Jopa juoksi puinen pursi, Pursi juoksi, matka joutui, Loitos kuului airon loiske, Kauas hankojen hamina.
Eipä naura kaikki naiset, Kaikki muoriset muhaja, Poloisia poikiansa; Koti luuli kuolleheksi, Kartano kaonneheksi, Kylä kyllin maanneheksi. Itkevi iso minua, Emoni sitäi enemmin, Vettä veioni sulavi, Lainetta emoni lapsi. Itki vanhat, itki nuoret, Itki kerran kesk'ikäiset, Vanhat vaimot poikiansa, Naiset nuoret miehiänsä, Sulhojansa Suomen neiet, Tytöt kainut kauppojansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Juokse, pursi, puittomia, vene, väljiä vesiä! Kule kuplina merellä, lumpehina lainehilla!" Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan. Sulhot souti, airot notkui: eipä matka eistykänä. Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan. Neiet souti, sormet notkui: eipä matka eistykänä. Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan.
Kahden puolen Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa! Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen.
Silloin Ahtolan armahat neiet, vaahtivaipat, sukelsi surren ainiaaksi alle aaltojen syvien, jättäen rannat, raumat, heittäen suruhun heleät hiekat, kaislikot yksin karkelemaan.
HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen. mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali. HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen.
Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo tuonen tuiman laivaan. Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin. Sija siell' on sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.
Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.