United States or Turkmenistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa: »Sen mä mieheksi sanoisin, Urohoksi arveleisin, Joka jouseni vetäisi, Kiveräni kiinnittäisi Noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla!»
"Jos ukko susi supussa, akka karhu karsinassa, kyty kyinä kynnyksellä, nato nauloina pihalla, sama on arvo antaminen: alemma kumartaminen, kuin ennen emosi luona, oman taattosi tuvilla taattoa kumartaminen, maammoasi arvominen.
Ja taistoss' eestä Kustavin taas vaari vaipui Uttihin, ja Lappeell' isä vaarinkin, mies Kaarlen aikoinaan. Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, on totta toisempaa! Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan, on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.
Vaan toki lähettyäni, minun täältä mentyäni eipä impyet iloinne, kassapäät ei kalketelle näillä tuhmilla tuvilla, kataloilla kartanoilla." Jopa itki saaren immet, niemen neiet vaikeroitsi: "Mitä läksit, Lemminkäinen, urkenit, urosten sulho? Läksitkö piikojen pyhyyttä vainko vaimojen vähyyttä?"
"Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi. Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi, kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla." Tuossa nuori Joukahainen jo vähän ajattelevi, pikkuisen piättelevi: käsi käski ampumahan, käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.
Pyhä on sankarin haaveiden hauta, vaikka ei ankarin taistelo auta, sankari murtuvi miekkansa kanssa, pelkuri turtuvi tuskahansa. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan. Tule nyt kurja tuomiolle! Niinkuin ruumihis rupaisen paimen nyt paloiksi lyöpi, siten sielus synkät pillat sieluasi raadelkohot armotta, alati, aina tuolla Tuonelan tuvilla!
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: "Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki, yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan. Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla, oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa, ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa.
Kahdeskolmatta runo Kun oli kyllin häitä juotu, pi'etty pitoja noita, häitä Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa, sanoi Pohjolan emäntä Ilmariselle, vävylle: "Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet? Istutko ison hyvyyttä vai emonko armautta vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta? "Et istu ison hyvyyttä, et emosen armautta etkä pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta: istut impesi hyvyyttä, neien nuoren armautta, valvattisi valkeutta, kassapääsi kauneutta. "Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: puol' on päätä palmikolla, puoli palmikoitsematta. "Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltävänä. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: käsi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et väsynyt: valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi. "Mene jo myöten, myöty neiti, kanssa, kaupattu kananen! Jo nyt on liittosi likellä, kovin läsnä lähtöaika, kun on viejä vieressäsi, ottajaisesi ovilla: oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi. "Oltua rakas rahoihin, käpäs kättä antamahan, kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon, ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen, käpäs käymähän kylähän sekä sievä lähtemähän! "Etpä äijän, nuori neiti, kahen puolesi katsellut, yli pääsi ymmärrellyt, jos te'it ka'utun kaupan, iän kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen, kun läksit isosi koista, siirryit syntymäsijoilta, luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta. "Mi oli sinun eleä näillä taattosi tiloilla! Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana. Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta, venymästä vehnäsille, pettäjäisille pehusta. Kun et voinut voita syöä, silpaisit sianlihoa. "Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana: annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla. Itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit, marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla. "Lähet nyt talosta tästä, menet toisehen talohon, toisehen emon alahan, perehesen vierahasen. Toisin siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa! Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat. "Et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta etkä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten. "Niinkö luulit, neito nuori, niinkö tiesit jotta luulit, luulit yöksi lähteväsi, päivällä paloavasi? Etpä yöksi lähtenynnä, etkä yöksi, et kaheksi: jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi päiväksi katosit, iäksi ison majoilta, elinajaksi emosi. Askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi." Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli; suru syämelle panihe, vesi silmille vetihe. Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin, noinpa arvelin ikäni, sanoin kaiken kasvinaian: et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla.
Kahdeskymmenes runo Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme? Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia. Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.
Viideskymmenes runo Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla. Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla. Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, puolen hirttä päänsä päältä sile'illä silkillänsä, puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, siltalaahkon lattiata kautokengän-kannoillansa.