United States or Algeria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Atroa poron perästä, Lapin maasta taikinoa; Kielti uimasta uhalla, Veikan vettä soutamasta. Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kukkaroa paikattua Vyöltä miehen naimattoman; Kielti työtöntä taloa, Toukoa tekemätöntä.
Wäinämöisen sanoja. Kielti vanha Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. Sanoi vanha Wäinämöinen nuoremmalle veiollensa: Kaunis on kattila tulella, vaikka vettä kiehukohon; hyvä mieli miehen päässä, vaikka ilman istukohon väki ei väännä hartioita, sure ei mieli miehen päätä.
Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa. Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa. Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä. Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle; nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen! Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele, missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!" Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa. Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti; meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen. Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse, päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi. Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle, tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset, jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!" Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella: "Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan; lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni, häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!" Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi; epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin. Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa: "Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni, noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana." Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse! Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä." Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi: "Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin! Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet, kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia; ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana. Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?" Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli: "Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä myöten. Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma: menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen: tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi. Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto, luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon. Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian: laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan; itse sorsana sukellan, allina alenteleime kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse. Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma: menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen: tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita. Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu, sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon. Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin: laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen, sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan, kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla; itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse, ettei partana palane, hivuskutri kurvettune. Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma: menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen, Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan: susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa. Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta, niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön, vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana! Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen palkimella, solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten. "Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki: suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin, tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi. Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt! Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet, kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata; viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat. Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle: aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti, keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty; heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät. "Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä. Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta, ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa, ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon. Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella, ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä.
"Nyt lähtään ampumaan." "Syökäähän ensin", kielti Kaisa. "Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava." "No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?" "Sehän tuo on meidän kylän tyttö." "No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit."
Läksi veljekset vesille, Emon lapset lainehille; Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti kolmesta pahasta: Vesillä viheltämästä, Lainehilla laulamasta, Venehessä vieremästä, Purressa parahtamasta.
Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä. "No p le kaikkiaan!... Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi Dampbell. "Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä mennessään ulos. Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No kotiinsako miehet ovat menneet?" "Niin", murahti Tapani.
Tällä verrataan pahoja ihmisiä, jotka keskenänsä riitautumatta puoltavat toinen toistansa ilkeydessä. Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Niin toki toivoisimme ja voisi se niin paras olla. Kovin kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho, atroa poron perästä, Lapin maasta taikinoa. Tällä vertaillaan kaikkia tapauksia, joista ei mitänä nähdä syntyvän, jos kohta ken yrittäisikin.
Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Eloa emännätöntä, Koiratonta kartanoa. Vielä kielti Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kullalle kumartamasta, Hopialle horjumasta, Vanhan nuorta tahtomasta, Kaunista käkeämästä.
Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta. Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana. Antti kuulemassa torvisoittoa.
Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan: pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämen, maksan kautta, halki hartiolihojen." Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epäsi: "Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista! Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika.