United States or Turkey ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kaks' oli kaunista yhessä, Kalevaista kasvokkaha, Soriaista suuksekkaha, Kahen päivät pääksekkähä, Otavaiset otsakkaha. Kuu se kullalle kumotti, Hopialle päivä hohti; Puut kaikki punalle paistoi, Salot siintivät sinelle: Metsä meelle haiskahteli, Ahovieret viertehelle, Meiän kahen kauneutta, Kahen sorsan suoseutta, Aholinnun armautta, Makeutta marjalinnun. Läksin meren kylventähän.
Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni kultasen sillan sun luokses. ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani!
"Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille." Sanovi emo tytölle, lausui vanhin lapsellensa: "Mene, huima, huolinesi, epäkelpo, itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua.
Ei emoa tuotukana, Tuotihin emintimäistä, Tuon tuhannen tullukkoa, Pahan hengen pallukkoa; Vitsa väännetty käessä, Kohotettu koivun latva, Lyöä lasta armotonta, Kolkata kovaosaista. Niin en nyt sinä ikänä, En tämän elon sisässä, En löyä emon hyvyyttä, Enkä äitin armautta, Vaikka etsisin tulella, Vailehteisin valkialla.
Sa, joka suuren luonnon ihanuutta Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit! Ihannetieteen laakereita niitit Sa puheellasi, jonka armautta Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit Minussa hengen elantoa uutta. Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa, Sa joskus kanssapuhujatas muista!
Itseksein kun aattelen vain kristittynä Rechaa, sit' ilman kaikkea, mit' antaa hälle voi yksin juutalainen tuollainen: niin, sydän, mikä sua häneen vetäis? Niin, tuskin mikään! Ei ees hymynsä, jos ois vain sulosuun se väreilyä, jos hymyn syy ei vastais armautta, se jona nousee hänen huulilleen; ei, hymynsäkään ei!
Kaikki katsoo Ellin armautta: Leikkii tuossa hiekan heltehessä, Läikkyy lainehina kultakutrit, Liehuellen tuulen tuttavina, Päilyy ihmelähtehenä silmä Tumman ripsiverhon siimeksessä, Kuvastaapi taivahan kuvia, Tyynen, pilvisaihottoman taivaan, Kajastaapi kasvojen kukoistus Vienon, puhtahimman aamupuhteen; Mut on kaiken kauneuden ihme, Ett'ei Elli tiedä ihmettänsä. "Ah, ihanaa! Miten on Sulonen!
Kuu se kullalle kumotti, Hopealle päivä hohti; Puut kaikki punalle paistoi, Salot siintivät sinelle; Metsä meelle haiskahteli, Ahovieret viertehelle, Meiän kahen kauneutta, Kahen sorsan suoseutta, Aholinnun armautta, Makeutta marjalinnun. Kant. K
Et sie itke leivätyyttä, Leivätyyttä, lehmätyyttä, Etkä sulhosi soreutta, Et emosi armautta; Itket kasvon kauneutta, Sekä hiusten hienoutta, Kun ne piennä peitetähän, Katetahan kasvavana; Piennä oot vihille viety, Lassa pantu lakki päähän. Lähet jälen jäämättömäksi. Jo nyt on liittosi likellä, Lässä ompi lähtöaika.
Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla: Kuin teräksellä karkaistulla Mä iskin lemmen valkean: Voi tuhat, voi sit' armautta, Sit' ihmissielun kirkkautta! Vaan sen vei surma hautahan. Hän kuoli! Ken vois ihmetellä, Jos, synkeällä sydämellä, Suon kyynelvirran vuotavan? Vei kateus ei murhe siitä; Söi halla tapahtuuhan niitä; Vaan surma vie mun surmahan!