United States or Guyana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat: Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.
Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty, Järki hyvä herätetty. Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämmessä siveyttä. LAULU EL
Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen. Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia; valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.
Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä. Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla onnellinen. Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan.
Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä alta selvien vesien, päältä mustien murien. Poimi kyynelet merestä, kantoi Väinölle kätehen: jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi. Kahdesviidettä runo
Sinne jäitte, vanhat Karjalan, Kasvattajat polven nousevan, Jäitte toivon tainten hoitajoiksi. Siellä lempi äidin Lemminkäisen, Viisas henki vanhan Väinämöisen Nuoret nostaa maansa kunnioiksi. Halla voipi viljat kylmentää, Koti Karjalan ei kylmäks jää: Siellä hehkuu lempi hellän naisen, Urhoihin se lietsoo sankaruutta, Taisteluun ja työhön intoisuutta, Onneks maan ja vaaraks vainolaisen.
Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimmäisen Lakeille Lapin keoille. Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vankat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa. Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa; lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, lauloi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Suomen kansan toivon kevätkäki Elpyi kukkumahan kunnahilla. Moinen uuden aikakauden urho, Väinämöisen lapsi laatuansa, Oli Mikkel Agrikola meillä, Suomen kansan suuri kasvattaja.
Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen runomaailmansa.