United States or Faroe Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli; mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi. Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen, läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan. Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella: kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla. Arvelee, ajattelevi.
Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki, sanovi sanalla tuolla: "Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa." Vaka vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, arvelee ajattelevi, siitä tuon sanoiksi virkki: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa vähäsen."
Seitsemästoista runo Vaka vanha Väinämöinen, kun ei saanunna sanoja tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista, ain' yhä ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi, mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia. Paimen vastahan tulevi; hänpä tuon sanoiksi virkki: "Saat tuolta sata sanoa, tuhat virren tutkelmusta suusta Antero Vipusen, vatsasta varaväkevän.
Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! Lähen Pohjolan sotahan, Lapin lasten tappelohon. "Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi itse korvin kuullakseni, nähä näillä silmilläni, onko neittä Pohjolassa, piikoa Pimentolassa, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni! Sull' on Kyllikki ko'issa, kotinainen korkeampi!
Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan. Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa. Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi: kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!
Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.
Noin se tähti lausueli: "Oisin nähnyt, en sanoisi; Poikasipa loi minunki, Loi pahoille, ei hyville, Kesäksi katoamahan, Sykysyllä syntymähän, Kylmillä kimaltamahan, Pimehillä pilkkumahan." Astua ajattelevi, Käyä kääpäröittelevi; Kuuhut vastahan tulevi, Niin kuulle kumarteleksen: "Oi kuuhut Jumalan luoma! Etkö nähnyt poiuttani, Kullaista omenuttani, Hopiaista sauoani?"
Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta. Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa. Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kave äiti, kantajani, luonnotar, ylentäjäni!
Impi se itkevi vapauttaan. Suomen nuorille sepoille omistettu. Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit. Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi?
Elkää sanoko huolettomaksi. Moni muualla sanovi, Ja moni ajattelevi: "Ei oo huolta hurnakolla, Ajatusta aiaksella." Elkäte hyvät imeiset, Elkäte sitä sanoko;