United States or North Macedonia ? Vote for the TOP Country of the Week !


Hän on puhdas kuin pulmunen päivällään Ja tuntehen lämpöä täynnä Lie tuttukin sulle hän ennaltaan, Jok' on koulut ja kaikki jo käynnä. Mitä tässä sentähän kerronkaan, Tuhat vuottahan kertoa voisin. Sinä voitkin jo onnea toivottaa! Myös sulle semmoisen soisin. Et sinä siis se ollutkaan, Jot' äsken suutelin, Kun uinuin lehdon varjossa; tyhjää tavoitin.

En tiedä, ken lie vyöttänytkin hänet, mut käsi toinen eteen kahlehdittu häneltä oli sekä toinen taaksi vitjoilla, joita kaulassaan hän kantoi, niin että viidesti ne vartta kiersi mudasta nousevaa. Nyt lausui Opas: »Uhmaaja tuo Zeun suuren kanssa tahtoi koettaa voimiaan ja siitä palkan sai tään. On nimi Efialtes hällä;

JACHIMO. Häntä odotettiin, Ei ollut vielä. POSTHUMUS. Viel' on hyvin kaikki. Tuo kivi vielä säihkyykö? Vai teille Se liian himmi lie? JACHIMO. Jos hävitin, Niin kullassa sen arvon hävitin. Tekisin matkan kahta pitemmänkin, Jos tiedoss' niin lyhyt ois ja maire Kuin tuolla Britanniassa. Mun on sormus. POSTHUMUS. Sen kivi liian lujass on. JACHIMO. Ei lainkaan, Kun vaimonne niin hölläss' on.

Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin: Ei taida viitsiä ... kyllä minulle riittää pienetkin ... ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.

Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät: »Mikäs on tytöllä nimenä», taikka: »Kenenkä se tämä on poika, vai tyttökö lieMutta Eetu ei puhunut mitään.

Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin huomio kääntyi häneen uudelleen. "Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti. Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt vaivaan aivojani, saamatta asioita selville.

Puhalla, armas pohjatuuli, Rintaani lemmen sanelma: Kun impen' ei lie hallahuuli, Hän kukkani suo puhjeta. kenties sentään syystä luulen Niin armahaksi pohjatuulen. Oi ruusut rintani, Oi vilustunehet, Oi surkastunehet! Oi ruusut rintani, Kuink' ovat kuollehet! Kuink' uskalsin ja voin Hyyn, hallan tuulelta Rukoilla rakkautta! Kuink' uskalsin ja voin Toi talven pohjola!

Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin toki ihminen lie, maan laps ihanin, hänet voitamme hyväillen poskea, kättä, kunis olla hän ei voi hymyilemättä, mut jos joku vieläkin onneton ois, hänt' emme me enää päästäne pois, vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa.

Mutta tämä viimeinen sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää: »Voi minä poloinen poika, Kun kuoli emo minulta, Enk' ollut luona luopuessa, Läsnä hengen lähtiessä. Lie kuollut kovin viluhun, Vaiko leivän puuttehesenHellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella mahdollisella kunnialla.