United States or Ecuador ? Vote for the TOP Country of the Week !
Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä: pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä minulla on liian vähä, niin. Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi selville, niin... Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria.
Välistä tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan tarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju yönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla. Vettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan.
Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta tasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän puheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas innostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan satavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys, pois matelevaisuus, pois orjuuden tunne!
Ensin näemme kesyn mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset, jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia.
"Vaikk'en minä sitä suinkaan sano millään pahalla tarkoituksella." "Enempää kuin minäkään." "Minulla on nyt varoja, Luojalle kiitos, runsaasti, kauppa-asiani Pietarissa käyvät vallan hyvin. Mutta näes, kun ajattelen..." "Pikkisiä Rikkisiä, he-he-he!" "... niin tuntuu toisinaan, etten ole minäkään oikein säästäväinen. Otetaan nyt esimerkiksi tämä kylpymatka." "Niin, tämä kylpymatka."
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin kiinteästi toisiinsa. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä, että samassa talossa asuu venäläinen perhe.
Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen kahdenkertaista rakkautta.
Ei, se oli jo myöhäistä, jos hän tahtoi päästä vuoren pohjoiselle juurelle, hänen täytyi kiiruhtaa. Vakavasti hän siis jatkoi matkaansa ja astui jyrkkämää alaspäin, joka oli tasaisempi tällä kuin pohjoisella puolella. Hän milloin juoksi ja milloin kävi; toisinaan hän istuiltansa laski jäätä alaspäin.
Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.
Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa.