United States or Ireland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Naiskauneuden, naisrakkauden rajutuulet sun tuntea annan, kunis armoille Moirain ylhäisten sinun sielusi kartena kannan.» Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois kuin aalloilla valkea vahto, mut oli kuin myötä sen vierinyt ois myös sankarin tarmo ja tahto hänen ruumiinsa rautainen raukeaa, saa sairaus hiipivä sieluun hän ratsua raisua kannustaa ja syöksyvi Hornan nieluun.
Se kansan taimia kasvatti ja kansan toivoja täytti, Ja valoa, lämpöä leimusi, ja tien se tikkasi, näytti. Vaikk' ei sitä vallat vaalineet ja suosinut suurten mahti, Ei kuollut se kesken kumminkaan, oli kansa sen turva ja vahti. Ei kaatunut tiedon temppeli tuo, kunis aika jo uusi koitti. Väkivallat vaipui, ja oike'us sai äänenvuoron ja voitti!
Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin toki ihminen lie, maan laps ihanin, hänet voitamme hyväillen poskea, kättä, kunis olla hän ei voi hymyilemättä, mut jos joku vieläkin onneton ois, hänt' emme me enää päästäne pois, vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.
Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua kestää, ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee...
Mikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi? »Ei, ei! pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo, Sen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo. »Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus!
Mie itse hyväpä kelle? Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin syyllinen sydämein. Mie itse pahapa kelle? En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin kunis kuoppahan kuperrun.
Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan kuin entinen, min viha taivahan vei, mi tahrautui verenvikaan: sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi, kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.
Lumi puhdasna päilyi ja impyinen se latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen, kunis uus lumi peitti ne umpehen. Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun keito mä nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain. Kesä-yöhyet vienot me lemmimme niin, mut syksyllä sitten me erkautiin.
Vuorilla valvovat suuret surut, vuorilla sankarit sotaa käy, vuorilla taistellaan, vaikka laakson pirteistä ei tulen pilkettä näy. Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos tyttöni vaan ja impenä iloitse maita. Mut puolat kun palolla punertuu ja muuraimet mäkien luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!
Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi ja kuin niiden kuoleman huokaus soi, mut uskoa voi niin hienoiksi niit' emme milloinkaan, kunis näämme ne sortuvan multahan maan. Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: »Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei, ja että hän oli niin hieno sielu.» Ja kyynel kastavi silmälaudan.