United States or China ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset eikä mitkään ilot ja huwitukset, kaikki, kaikki oliwat nyt menneet palaamattomiin, mutta murhe, se waan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani soi nyt waan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: woi, mihin minun piti joutua.
Viimein lahdelmahan saapui hän, Kussa uimastansa uupunut Virta vaipunut oil heinikkoon; Tuossa kirkkahassa peilissä Aikoi kuvaansa hän katsoa. Koska päänsä kallistaissa hän Tyynen virran pinnan ylitse Keksi kukkivaiset kasvonsa, Nousi kyynel neiden silmihin, Murhe musta rienti rintahan. "Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän, "Miksi laittaudut noin koreeksi, Koruittakin liian kaunis oot!
Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin. »Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»
Eljas Iochman oli miesi, papin sälli, teini Turun, varhain tuskan valjun tiesi, tunsi suuren sydänsurun: kadotti hän Annan vienon, Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn, helkanurmen heinän hienon, yksinäisen rinnan nyyhkyn. Eleli nyt taaton koissa, kappalaisen valkohapsen. Oli kodin onni poissa, painoi isää murhe lapsen.
Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä.
Sua kutsuvat Luoksensa kukka-kultaisesi, Siell' oikkusi on kahlehesi Ja vankilasi taivahat! Siell' ehkä satut lennellessä Kaks' pienokaista näkemään, Myös äidin, kyynel silmissään Ja syvä murhe sydämmessä; Oi jospa voisit lohduttaa Sä heitä suuren surun alla: "Hän elää teitä muistamalla " Ah! ... ethän osaa puhua,
Paljoa en syönyt, enkä minä paljoa woinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut ruokahaluni kowin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä. Minulle laitettiin mökin ainoaan wuoteesen makuusia ja mummo ja ukko paniwat maata lattialle. Wäsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin waati welkansa ja minä wihdoin nukuin.
Iltapuoleen pieni tyttö tuli, äitinsä seuraamana. Lovisa oli niin onnellinen tuosta hyväntahtoisuudesta, ettei hän voinut pidättää kyyneleitään. Kauheassa tyhjyydessä, jonka murhe ja yksinäisyys oli kaivanut hänessä, oli rakkauden ja osanoton osoitus kuin lievitystä hänen murheelleen.
Eipä kummakaan, sillä eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä, hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa lakkaamatta murtunutta sydäntä.
Taas taivaan alla kiurusen soi ääni korkealla, ja tuttavamme käkönen taas kukkuu kankahalla, ei malta pieni perhokaan nyt uinailuaan jatkamaan jo kevät tullut on! Siis mielen routa, murhe pois! sen kevään lämmin voittaa ken kaihon orja olla vois, kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on! Uno von Schrowe. Oma maa.