United States or Iraq ? Vote for the TOP Country of the Week !
Virkki, ja vuoteelleen meni eeltä, ja puoliso saattoi, vuoteess' uinumahan kuvereikäisessä he vaipui. Atreun poikapa kuin peto kierteli joukkojen kesken, mistä Aleksandron jumaluhkean keksisi; kenkään ei uros Troian eik' apukansain neuvoa voinut luokse Aleksandron Menelaoa urheamieltä. Kätkenyt ystävän eip' ois suoja, jos ois joku nähnyt; kaikkien näät oli vieroma hän kuin kuolema kolkko.
Virkkoi noin, ja he herkesivät, heti hiljeni tyyten taisto, ja Hektor haastoi noin välimaall' eturintain: "Kuulkaa, Troian kansa ja myös varusääret akhaijit, aie Aleksandron, jok' on alku ja syy tämän taiston: miehet Ilionin ja akhaijit pois tamineensa 88 pankoot kaunoiset elonkasvaja-maan kamaralle, niin Menelaon miehekkään kera käypi hän keskeen kiistaamaan, ken saa Helenen omaks aartehinensa.
Jos Menelaon Aleksandros lie kaatava, silloin saakoon hän Helenen kera aartehiensa, ja meidän pois kotimaille on mentävä taas merenlaskija-laivoin. Vaan jos Aleksandron Menelaos vaaleva surmaa, Troiapa silloin antakohon Helenen tavaroineen Argos-maan urohille ja lunnaat myös sopivaiset, kansan vastaisenkin jotk' ikisääntönä olkoot.
Kohtapa huomasi tuon Menelaos, mies sotimieli, kuink' eturinnass' asteli noin hän askelin aimoin; niinkuin leijona riemastuu, kun on tiell' iso riista kaattuna, kalliokauris tai hatasarvinen hirvi; sen peto nälkiynyt himoll' ahmii, vaikk' ajoparvi vainoten kimppuun käy, rajut koirat, pyytäjät reippaat: riemastui Menelaos Aleksandron jumalsorjan silmin nähdessään, tilin alle jo koituvan konnan, vaunuiltaan asevarjehineen heti karkasi maahan.
Vaan kun Aleksandron jumaluhkean eess' eturintaan noin uros ilmestyi, kovin säikkyi hän sydämessään, väistyi kuoleman välttääkseen heti kumppaniparveen. Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii, syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle, värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää: niinpä Aleksandros jumaluhkea Atreun poikaa peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.
Kun tytärt' ylhän Zeun rukouksillansa he palvoi, Hektor Aleksandron meni kaunoiseen asumukseen, jonk' oli itselleen kera taiturien tämä tehnyt oivinten, mitä silloin maass' oli rikkahan Troian; nää esipylvähikön, salin laati ja kammion sorjan Hektorin, myös Priamon talon viereen, kalliolinnaan.
Vihdoin virkkoi näin sotaärjyinen Diomedes: "Eipä Aleksandron nyt aarteet hellytä meitä, ei Helene edes; sillä jo tuon vähä lapsikin huomaa, turmion pauloiss' ett' ovat nyt polot iliolaiset." Virkki, ja riemuten suosiotaan uroholle akhaijit huus sanat kuullessaan hepokuulun Tydeun poian.
Vieläkö viet mihin kauemmas minut, kansavat kuss' on kaupungit Frygian tai Maionian ani-armaan, sielläkin jos kenties ketä kuolollista sa hellit? Vieläpä kai, kosk' aimon Aleksandron Menelaos voitti ja varmaan vie minut, inhan, taas kotihinsa; siks sinä, viekasmieli, nyt ilmenit.
Lens ase päin jo Aleksandron, valahuttaja varjon, Atreun aaluvan iski se kilpeen ympyriäiseen; mutt' ei murtunut tuo, terä vasten kilpeä vankkaa käpristyi.
Silloin taivoon laajaan päin uros silmäsi nurkuin: "Kauhein kaiketi, Zeus ylitaatto, sa liet jumaloista! Eljet Aleksandron jo ma toivoin saavani kostaa; vaan nyt kouraan miekka se murtuu, peitseni suotta singahtaa kädest', ei teho, ei katalaa ole kaannut."