United States or Guam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuoliko ruusut? Ei mut on enkeli Autuain maahan Kantanut ne. Sairas on Helmi: Sen sulosilmien On palo armas Himmeä jo. Sammuiko liekki? Ei mut on enkeli Autuain maahan Kantanut sen. Kuollut on Helmi: Sen jalo henki jo Kalpean haamun Jättänyt on. Kuoliko Helmi? Ei mut on enkeli Kantanut sen. Autuain maahan Purppuraposkin, Leimuva-silmänä Autuain maass' on Helmeni nyt. Y
Päivä on sammunut, maa pimenee, Ouruves vuorelta virtaelee, Lähde sen juurella nöyrynä vaan Ottavi kyynelet astiahan. Jo kesä päätti matkansa maass', Tähtien yllä se loistavi taas. Satakieli. Jo tyynet kedot, laaksot kanssa Nyt täyttyy karjalaumoilla, Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa, Ei joki juokse virtana; Vaan laulaja hän kultans mieltä Nyt riemahuttaa laaksoss', oi!
»Tunnustan teille kysymättä: ruumis tää kuolevainen on, min näätte, siksi jaettu maass' on valo päivänpaisteen. Te älkää ihmetelkö! Uskokaatte, ett' ei hän ilman Taivaan voimaa tahdo tään vuoriseinän jylhän päälle päästä.» Näin Mestari. Ja jalo lauma vastas: »Takaisin kääntykää ja eellä käykää!» He kädenselin tietä viittasivat.
Verihinsä jos toiset jo vaipuivat, Tapa hurja se uusia hurmaa! Tapa moinen eikö oi, hirvitä? Ja eikö se kerro yöstä, Joss' uinuu se kansa, min keskellä Noin voitu on kuoloon syöstä? Ja kuitenkin, kansani, eiköhän Maass' armahassa myös tässä Joka vuos' epäjumalan vaunut lie Yli maan noin vierimässä?
Mut vielä urhoin kera käydä voinen, maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.» Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti: »Siis taisteluun, sa väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on. On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin, mailta, mailta, metsän äärelt' entäin nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää!
Sen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin, sitä armastan aamut ja itken ma illoin, sen miehet ja naiset on sukua sorjaa, eikä maass' ole yhtään herraa, ei orjaa. Ja lapsien, jotka on suurempi suku, on lauma kuin tuhanten laulujen luku, jotka syys-yössä syntyy ja surun-yö siittää, mut jotka myös rintamme lohduksi riittää.
Niin tyyninä onnelan lapsoset nuo Vaan sammale-honkihin suojansa luo; Ka, siellä ei surra: Ei itku ja huolet, Sen muuria murra, Ei myrsky ja nuolet; Miss' onnea päivä Se hohtava suo, Ja yön rusohäivä, Jok' untahan luo Ja tuutivi nuo. Sä eksyvä henkonen oudossa maass', Kosk' etsinet syntymä-seutuja taas?
Levähtäköön siipesi, Minne käykin kulkusi, Oikeaan tai vasempahan, Taivaasen tai Manalahan. Tule murhaas kostamaan, Surmaas ennen aikojaan; Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri, Käskys vielä kuulee veri. Astunnan kun kuulet taas, Minkä viimeks' kuulit maass'; Sen kun näet, niin viimeiseksi Sammuvainen silmäs keksi.
Herääpi luonto, nyt heijastaa Heliässä loistossa nuortunut maa, Virrat vaippansa kankeat heittää, Aaltojen soitanto kaikuvi taas, Vihreät verhot ja maisemat peittää, Lehti on puussa ja ruoho on maass'. Ahvojen teitä nyt lintujen laumat Villettelevät Pohjolaan. Sielläki kukkulat, järvet ja rannat Laululla riemastuttamahan.
Noin uros uhkasi; koskematonp' oli koirien Hektor; torjui niit' Afrodite, Zeun tytär, yötä ja päivää, ruusuist', ambrosiaist' ihoöljyä voiteli turvaks, ettei raadeltuis iho hält' ajaessa Akhilleun; taivaan korkeudest' alas antoi siintävän pilven painua Foibos Apollo ja paikan kaihteli kaiken, kuss' oli kuollut maass', ett' all' ei paahtavan päivän viel' iho kuivettuis jäsenistä ja jänterehistä. 191