United States or San Marino ? Vote for the TOP Country of the Week !
Taas huusivat he: »Jäi Diana lehtoon, mut sieltä karkoitti Helicen, koska tää maistanut Venuksen myrkyn oli.» Taas laulu soi, ja sitten huus he kovaa nimiä siveellisten naisten, miesten, avio-uskollisten, kunnollisten. Ja näin he jatkavat, ma luulen, koko sen ajan, jonka tuli polttaa heitä; on moiset keinot, moinen muona tarpeen, jos mieli umpeen mennä viime haavan. Kuudeskolmatta laulu
Puheensa päätti rosvo, nosti kädet molemmat, näyttäin kahta viikunata, ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!» Siit' asti käärmeitä ma suosin, niistä näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin sanoa oisi tahtonut: Jo riittää! Ja toinen käsivarret väänsi hältä niin eespäin koukistuen vangiksensa, hän että liikuttaa ei niitä voinut. Pistoia, voi Pistoia!
Katosta kauhun viima käy, Se viistää mua! Anottu henki, kuulen siipes siukuvan. Käy nähtäviin! Haa! huimaa, huimaa sieluan'! Jo uudet tuntehet riehuu, Niiss' sielu, ruumis kiehuu! Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo! Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo. Punerva lieska suhahtaa suojassa. HENKI. Ken huus mua? Haamu hirmuinen!
Ja suuri on kuninkaiden murhe. »Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!» Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus. Se yö oli kaunis ja kalpee. Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan, mut murhe istui vierellä kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe. Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa, mut Irma-impi rauhassa makas majassaan. Se yö oli kaunis ja kalpee. »Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie!
Kidasta Tuonen avarasta tuotiin ma niin hänt' ohjaamaan, ja ohjaelen, niin kauas kuin mun taitoni voi kantaa. Mut virka, jos sa tiedät, miksi järkkyi niin äsken vuori ja miks kaikki, aina sen juureen märkään asti, huus yht' aikaa?» Kysyen noin hän naulanpäähän osas minunkin kaihoni, ja vain vuoks toivon janoni paljon sammui äskeisestään.
Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo.
Ma siinä kummeksuin, mi heitä kalvoi, näät vielä mulle syy ei selvä ollut laihuuden tuon eik' ihon kuivanehen? Kas, silloin päänsä syvyydestä silmät mua kohden varjo muudan käänsi, katsoi mua tarkkaan, huus: »Mik' on tää armo mulle?» En koskaan tuntenut ois kasvojansa; mut hänen äänensä toi ilmi mulle, mik' oli haihtunutta hahmossansa.
Parkaisten käsivarsiltaan pojan irti hän päästi; vaan sinipilveen verhoten vei tämän Foibos Apollo turvaan, ett' ase ei uveuljaan danaolaisen vois läpi rinnan lennähtää sekä henkeä riistää. Raikuvin äänin huus sotaärjyinen Diomedes: "Pois, tytär Zeun! Sodan mailt' ole poissa ja taistelotelmeen! Eikö se riitä jo, että sä viettelet hempeät naiset?
Puheensa päätti rosvo, nosti kädet molemmat, näyttäin kahta viikunata, ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!» Siit' asti käärmeitä ma suosin, niistä näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin sanoa oisi tahtonut: Jo riittää! Ja toinen käsivarret väänsi hältä niin eespäin koukistuen vangiksensa, hän että liikuttaa ei niitä voinut. Pistoia, voi Pistoia!
Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!» Ja laulaja kaatui, mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku!