United States or Chad ? Vote for the TOP Country of the Week !
Virka se minut on jättänyt; minua on paneteltu mahtavien herrojen luona. "Kateus kalvas kynsineen..." KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität? Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan aamusta saakka. FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne.
»»Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein Mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, Siks onpi se suuri ja kalvas»». Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; Nyt näin: oli poskien ruususet poissa. Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: Mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.
Clara kalvas kankistuvi Kauhusta ja eksyy yöhön; Tainnostila kuulaan kuvan Otti synkkään sylihinsä. Viimein havaa horroksista, Viimein auki luomet luopi; Mutta kummastus on taasen Painaa kiinni sulot silmät. Sillä tanssin telmiessä Hän ei ollut liikkunutkaan, Vaan hän istuu sulhon luona, Joka huolissansa urkkii: "Virka, miks' on kalvas poskes, Miksi katse synkkä sulla?"
On liian köyhät kukkaset mainehen ja liian kalvas loisto on laakerin. Niit' ällös urholle sa tarjoo. Urhon on kunnia korkeampi. Me olemme kunniavahti vuossatojen nukkuvain, me olemme korkein mahti yli toden ja unelmain. Meit' taistelusta syöstä ei tainnut kuolokaan. Ylös vuosisatain yöstä me nousemme rintamaan. Me seisomme siellä, kussa ylin taistelun melske soi.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa. Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ken hyvää herttuaa ei kuolleeks tiedä? Ei sovi vainaan ruumist' ilkastella. EDWARD. Ken hänt' ei kuolleeks tiedä! Ken sen tietää? ELISABETH. Hyväinen taivas, tätä mailmaa! BUCKINGHAM. Minäkö kalvas niinkuin muut, lord Dorset? DORSET. Niin kyllä, loordi; tääll' ei ainoata, Jonk' ei nyt poskilt' oisi puna poissa. EDWARD. Clarenceko kuollut? Peruutinhan käskyn.
Me kaks, me tottakin liemme Pari sukkelanpäiväisin; On lemmitty polvilta heikko Ja lempijä rampakin. On neito kärsivä kissa, Kuin koira raihnas on mies, Ja eiköhän kumpikin päästään Myös viiralla lie kukaties. Hän on muka lootoskukka, Niin lemmitty haaveksuu; Mut mies, tuo kumppali kalvas, Hän mielestänsä on kuu.
Se ota, joskus sitä illoin lue, kun paistaa kammioomme kalvas kuu, sa sillä mieltäs turtuvaista tue, kun öisin aavehin se ahdistuu, parempiin sointuihin sen puutteet pue, salasta keksi, mit' ei virka suu, ja muista tuo: on rakastettu sua kuin ketään maailmassa paitsi mua. Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi tai kolme lehteä, ne tyhjät on.
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat. Vaiti! Ihana Ophelia! Nainen, sulje Rukouksiisi rikokseni kaikki. OPHELIA. Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta? HAMLET. Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.
Aina kun vaan sopii mulle, Lähetän terveisiä, armas, sulle. JULIA. Oi, uskotko, ett' yhdytähän milloin? ROMEO. En epäile; ja kaikki nämä tuskat Suloisen haaston aineena on silloin. JULIA. Oi, mull' on synkkää aavistava sielu: Siell' alhaalla sa näytät minusta, Kuin ruumis haudan pohjalla sa oisit. Mun pettää silmäni, tai olet kalvas. ROMEO. Sä samoin, kulta: tuska janoovainen Vertamme imee.