United States or Lithuania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Istumme ajan orhien reessä, yö on yllämme, kuilut on eessä.... Raukat me rientäjät, minne vie tiemme? Päivänkö puolella huomenna liemme vaiko on hautamme syvänteessä! Matka vierii, reen jalas luistaa.... Maantien kuuset menneitä muistaa: paljon ne näkivät, ei vielä tätä, että näin suur olis vääryys ja hätä. Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.
Näin sinut vapisevaksi, silloin ma vapisin itse, tyynnyit taasen tyynemmäksi, jäähdyin jällehen sinulle; liemme luodut toisillemme, meitä ei ikä erota, erottavat entismuistot, tuskat tunnetun elämän. Vaiko kaksin kahlehtivat?
Ah, Catharina, vastakohdat liemme, Sua ymmärtämään sentään pyrkinen, niin vaatii yhtynehet valtatiemme, mut vahvemmin tää tuska sydämen: jos jatkuu näin, me hautahamme viemme tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen, ett' oudon kanssa oli meillä olo, meilt' että särkyi siihen sydän polo.
Ei meitä auta höyry, ei sähkö, ei lento. Siinä me surraan, siinä me huomenet huollaan, siinä on myös vesa toivomme kultainen, hento. Muistako sitten jälkehen jäänehet liemme vai muut meistä, sen uskon me hautahan viemme: ei sovi ihmisen olla ihmisen herra muulla kuin hengellä vain, kuin Väinämö kerran. Hulluuden kansako? Sitten on elo turhaa! Sitten ne harhausi taatot ja taattojen haaveet!
Niin jätti nuoruutensa kaupungin Hans Vilhelm Pouttu. Auki edessään tien näki avarana elämään. Niin oli nyt se tehty kuitenkin! Mies oli yksin niinkuin tullessaan hän oli kerran tähän maailmaan. Nyt hyvästi sa jääkin harmeines ja kouluines ja muine kiusoines, sa kaupunki! Jos vielä yhtyy tiemme, me jonkun verran vieraantuneet liemme!
Me kaks, me tottakin liemme Pari sukkelanpäiväisin; On lemmitty polvilta heikko Ja lempijä rampakin. On neito kärsivä kissa, Kuin koira raihnas on mies, Ja eiköhän kumpikin päästään Myös viiralla lie kukaties. Hän on muka lootoskukka, Niin lemmitty haaveksuu; Mut mies, tuo kumppali kalvas, Hän mielestänsä on kuu.
Kesän loistoa päivän paahtavan niin vähän me saaneet liemme. Mun leikkisiskoni, vieläkin sinä voitko kesää kiittää? Niin paljon on sortunut suruihin, niin niukasti riemua riittää. Mut oman veremme unelmain me tunnemme hurman ja huuman ja toivossa kesäin tulevain me pyyhimme kyynelen kuuman.
Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansan usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset vaan on väkivallan väärän aika. Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie se iltarusko, jonka vuorten päältä päivä näytti meille. Tullut yö on. Mennään maata, maani!
Tähän saakka tiemme on Luojan luokse rinnan kulkeneet, täst' eteenpäinkin ystävät me liemme, meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme; meit' erottaa vain sielun syvänteet, Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan, mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan. Soi, kello!
Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka. Yössä, hangella yhtyi tiemme. Hangen lapsia Lapista liemme. Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni? Muistelen päivin ja öin, karkoitan toimin ja töin ääntä, mi mielessä soi, armasta, ah, ikävöin.