United States or Iraq ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta äkkiä idästä Ratkeaa raju vihuri, Pilven tönkän työnnältävi Päälle järven rauhallisen: Nyt sohina, nyt tohina Yllä, alla ankarasti; Ves'sihinä, ves'sähinä, Aaltojen vihainen virta. Minä lapsi tyynen lammen Kalpeana kaarittelen Kotirannan ruohikkoon Jollen vierähdä vetehen. Miks'ei päivä maille pääse? Miksi en ilosta laula? NUORI JOUKO. Aika on auringon näkyä, Kun on myrsky mailta mennyt.
Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist', Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'! Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet, Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan, Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.
Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä työssä.
Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi.
Siipemme väsyneet virkistäy Heloviinein, hehkuin mi ennättäy Elon maljoihin lähteestä valkeuden, Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden; Näet päivyt, ehtinyt maillehen, On viinille säihkynsä suonut: On auringon-aarteita tertut nää, Valon lähteitä sen, mihin silmäjää Hän, tuonelan maille mi raueten jää, Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta?
Silloin päätin matkustaa vieraille maille, voidakseni vähemmässä ajassa ansaita enempi rahaa, ja sitte ostaa itselleni oma maa.
Lausui noin; mut vait oli muut, ihan ääneti istui, hämmästyin, täynn' uhkaa näät väkevästi hän haastoi. Foiniks vanhapa noin, hepourho, nyt vastasi viimein, silmiin kyynelet sai suru vuoksi akhaijien laivain: "Tottako mietit siis kotimatkaa, kuulu Akhilleus, lainkaan laivoja et merinopsia suojata mieli, torjua tulta ja turmaa, kun viha mielesi täyttää? Kuinka ma siis sinust' erkanen, jään, rakas poikani, yksin? Sillä sun seurakses minut laittoi Peleus vanha, lähtevä kons' olit Fthian mailt' Agamemnonin luokse, nuorena, taistelohon tasapäähän tottumatonna tai sanan sattuvan taitoon, myös joka miesten on maine; kaikkeen tuohon siis minut oppaaks sulle hän laittoi, mies sinust' ett' yleneis jalo neuvoon, jaksava toimeen. Siis, rakas poikani, en sinust' erkane, luotasi luovu, en, vaikk' ois rypyt vanhuuden joku kuoloton vievä multa ja kukkean nuoruuden viel' antava jälleen, kuin olin nuori, kun Hellaan maan jätin nais-ihanaisen, taattoni vainoa vältin, Amyntorin, Ormenon poian. Näät ylen yltyi hän hiussorjan hempukan vuoksi, itse jot' aina hän liehi ja puolisoaan ylenkatsoi, äitiä mun; mua pyys emo, kärtteli polvia kietoin liittymähän sivulemmittyyn, ukon että hän hylkäis. Tein, mitä pyys emo multa; mut arvasi tuon heti taatto, päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot, ettei polvelleen sois poikaa, mun perijääni, nousevan milloinkaan; kirouksen tuonp' ikivallat täyttivät, hirveä Persefone sekä Zeus manalainen. Vaskin viiltävin tuost' isän iskeä hengeti aioin, vaan joku taivahinen vihan suisti ja toi toki mieleen 459 kansan tuomion mulle ja ihmisien ison moitteen, ett' isänmurhaajan nimi mull' ois suussa akhaijein. Mutt' isän kiukkuisen katon all' asujaksi en jäädä saattanut kauemmin minä, ei sitä sallinut mieli. Pyynnöillään yhä piirittäin suku, ystävät kyllä taattoni kartanohon koki taltuttaa mua jäämään. Nuo monet uhkeat oinaat, myös härät sorkkuvasääret iskivät, vartaissaan monet rasvaa-tiukkuvat karjut korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hefaiston, viiniä vanhuksen savileiliä särpivät monta. Yötä he yhdeksän, mua paimentain, piti siellä vuoroin vartiotaan, tulet laanneet ei palamasta; toinen pylvähiköss' oli vieress' ympärysmuurin, toinen leimusi taas lepokammion uksien eessä. Mutta kun kymmenes yö ylen saapui sankea maille, niin lujaliittoiset minä mursin kammion ukset, hiivin joutuen pois, yli kiipesin ympärysmuurin, ei mua vartiat huomanneet, ei palveluneidot. Karkkosin Hellaan kautt' avotanterisen minä kauas Fthiaan, lampahien mehulaitumiseen emomaahan, ruhtinas Peleun luo; minut otti hän suosiosuojaan, mielistyi tulijaan, kuten armas on ainoa poika, vuosia taaton toivoma tuo, isän aartehet saapa, soi elon vauraan mulle ja myös alamaisia monta, hallita Fthian äärtä mun antoi, maata dolooppein. Siksi, mik' oot, sinut varttumahan, jumalainen Akhilleus, sain sydämestäni hellien, sill' ei muut sua saaneet kesteihin kera, ei kotilinnass' atriapöytään, mun piti polvell' istuttaa, piti suuhusi sulle särvin pienentää, pikarillasi viiniä antaa. Kastelit rintani kaikk' useastikin, kun sinä viinin suustasi purskutit pois, tukalaisena lapsena vielä. Noinpa sun hoidostas näin paljon huolta ja vaivaa, sillä kun mult' ikivallat vei oman aaluvan toivon, 493 jäit olemaan sinä poikani siis, jumalainen Akhilleus, jotta sa torjuisit pahan päivän päältäni kerran. Malttaos siis raju mieles, Akhilleus! Ei sovi, ett' on noin sydän armoton sulla; on armeliaat jumalatkin, sentään joill' avarampi on auvo ja valta ja voima. Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein, viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt. Näät Rukouksetkin ovat lapsia Zeun, isän ylhän; ontuen, muodossaan rypyt murheen, vilhuvin silmin Harhan pattoisen tuhojälkiä astuvat surren. Harhapa rientäväjalka ja reipas on, nuo heti jättää kauas kaikki ja saa maan piirin pilloja täyteen itkuks ihmisien; peräss' astuu vaalijat vammain. Zeus-isän tyttäret nuo kuka kohtaa kunnian antain, sille he runsaan onnen tuo, sen toivehet kuulee; vaan ne jos torjuu, karkoittaa kuka ynsein kielloin, kääntyvät Zeus-isän luo ne ja Harhan pyytävät haltuun hylkäämään hänet, kunnes on vaurio kostona hälle. Niinpä, Akhilleus, sultakin siis Zeun tyttäret saakoot kunnian, kuin sydän aina sen antaa kunnokas heille. Lunnait' ellei aikois nyt sekä vastakin antaa Atreun poika ja vain sua kohtaan kiukkua hautois, niin vihan kiivautt' en pois riisumahan sua pyytäis enkä akhaijeja auttamahan, hätä suuri jos onkin. Vaan monet lunnaat tarjoo nyt sekä vast' useammat, suostutusmiehet myös valioimmat, akhaijien parhaat, luoksesi laittanut on, jotk' Argos-maan urohista sulle on rakkaimmat.
Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt: oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan, poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy, neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi, kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän, poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei.
Valtia-herraks taas olen noussut Pohjolan maille, En kehu, sen sanon vaan, ett' olen mahtava mies. Halla, mun veljeni, on salamielinen ryöväri, julma, Kammona kulkevi hän öisin ja viljoja vie; Rehtinä liikun ma virkani puolesta yöt sekä päivät, Rehtipä, tiedän mä tuon, Pohjolan kansakin on.