United States or Japan ? Vote for the TOP Country of the Week !


Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi: »Oi, missä viivyt mun kultani viel'? kaipaan ja toivon sua tänne. Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs, En, missä lienet ja kuljet. Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo

MEFISTOFELES. Se satukirjass' aikaa kummittelee; Mutt' ihmiset ei siitä paranneet, Häjystä pääsivät, häjyt viel' eleskelee, Sano "parooni," niin asian korjailet;

Kun mailma niinkuin ahne Ja tuima herra oikeuttaan kiistää, Kun kuorman raskaan alla uupuvaa Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa, Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu, Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa, Ja keväimiä sitte tulla saa, Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää. Niin, raskas, synkkä köyhän onni on! Miks' muuttunee, kun elon taistelusta Ma lähden kerta, Anna raukan päivät!

Vaan kera viel' olen, voin sanall' ohjata, neuvoa näinkin urhoja vaunukkaita; se kunniatoimi on vanhain. Peitsiä viskelkööt mua nuoremmat, suku siinnyt viimemmäksi, mi voi vireämpään turvata voimaan."

No, niinpä sousivat he sinne vielä, Ja voi kuin hauskaa, hupaist' oli siellä! Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset, Somasti loistaa suuret muuraimet! Mut isä kielsi. Ah niin, isä kyllä Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä. Pianpa tuonne veneen käännällän, Viel' eihän liene kello seitsemän.

Jo ilta joutuu, pitkäks' varjot käyvät, Ja linnun liverrykset vaikenee. Niin hiljaista on metsän syvyydessä. Mun rinnassani myöskin ilta joutuu, Siell' yksinäinen säde tuskin tuntee Nyt synkkyydestä, lähtöhohtoaan Viel' valjukukkain poskiloille vuotain. Te riemu-äänet, syömen laulut raikkaat, Te kaikki aikaa ootte vaijenneet!

Jäi Pargan vuorihin ja Suulin viel' uljas heimo kätköksiin; ne muinais-doorilaisiks kuulin: Sielt' esiin taimi nouskohon, mi Herakleidein kantaa on!

Poiss' olet, entinen itseni, poiss' olet, toiset on tieni, mutta mun sielussain viel' osa itseäs on, viel' usein varjoni lankee yhteen varjosi kanssa, viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin. Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni! Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi, niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.

Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa. Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan; hän näkyy Adlercreutz vie hänen rinnallaan päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa. Viel' liekkii taiston lieska tuokion, jo toisella on sammunut sen palo; taas Siikajoen tanner meidän on, on maine verell' urhoin pesty, tahraton, on ensi voitto saatu, suuri, jalo.

Tän' yönä, Masinissa, ken Numidian leijonan niin kesyksi on saanut? Kun riemu joukon voittoisan viel' ympärill' ei laannut, miks valvoo, katsoo yöhön pois? Karthagon lyöjä lyötynäkö ois? Tän' yönä, Masinissa, sun täyttyy onnes runsaus, sun kuohuu maljas yli: jo vuottes kaihon, kaivattus sua vastaan aukee syli, kun Sophonisbe, armahas, Karthagon lyöjä, astuu telttahas!