United States or Réunion ? Vote for the TOP Country of the Week !
Te rakkautta tuntematon ihminen, voitteko aavistaa, mitä se sisältää? Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa, heillä on toisensa. Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi kertaa käynyt häntä katsomassa. Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket, sanoi hän.
Kaihon muistokin Saa armaan suukkoon hälvetä nyt multa! VlHKIJUHLAN J
Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen, Kun yöks näen uljaan päivän voituvan, Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulen Ja mustan kutrin hopioituvan, Kun näen lehdetönnä koivun kaihon, Mi karjaa varjos kesävarilla, Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon Lepäävän valkohiuksin paarilla: Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu, Kuink' ajan virtaan sekin katoaa.
Niin, olisi tosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa yksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen "suuren miehen" vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa tuntea olevansa "yksi" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta joka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle hänestä.
Pois on mennyt kansanlapsi, pois on lasten ystävä, pois on sankar' arvollinen siis on meillä ikävä. Raskaita, kaihon kaipauksen kyyneleitä vuotaa nyt; surun sumut, pimeyden pilvet, murheen usvat mielemme nyt on peittänyt. Suuri on kaatunut kansalainen, liitänyt kuolon kitahan, siitä surevi suomalainen, häntä seuraten hautahan. Ehkä kutsui Luoja hänen pois Suomen saloilta kulkemasta.
Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.
Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen ? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen. Vain hetken luonas viivähtää ja varttas hyväillä se voi, sen poveen kaihon sävel jää, mut ikuisemman kaihon soi suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.
Joutui synkkä syksy, sade-ilmat, kuihtui kukat, siirtyi laululinnut, kuulunut ei enää metsämiestä, kaikunut ei laulu kalliolta. Paatta vasten paimentyttö itki: nyt hän tiesi kyllä, miksi itki. Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.
Mutta keskellä kaihon tunnetta kohosi sydämestä kiitos hänelle, joka ihmeellisesti johtaa ihmisten tiet... Rukoilemaan ja kiittämään riensivät suuret ja pienet. Ei ollut komeapukuinen tuo kirkkoväki, joka Juhannusaamuna suuntasi kulkunsa muinaista sotaharjoituskenttää kohti. Pakomatkoilla olivat vaatteet kuluneet, eikä toisia saatu tehdyksi. Nyt oli repaleita pesty ja kokoiltu.
Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa. Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä? Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu.