United States or Spain ? Vote for the TOP Country of the Week !
Joutui synkkä syksy, sade-ilmat, kuihtui kukat, siirtyi laululinnut, kuulunut ei enää metsämiestä, kaikunut ei laulu kalliolta. Paatta vasten paimentyttö itki: nyt hän tiesi kyllä, miksi itki. Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.
Tänne ei kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa. Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina.
Kuinka he eivät aina muistaisi iloista sanomaa, jonka he ilmoittivat Betlehemin paimenille ja ihanata kiitoslauluansa, joka sen yön jälkeen on yli maailman kaikunut ja joka kaikuu joka joulu kaikissa kirkoissa, kaikissa kodeissa, joissa Jumalan ylistys asuu, ja kaikkien lasten sydämissä, jotka rakastavat Vapahtajaansa?
Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja, on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten ostettavat sävelmät. Laula minulle!» Lapsuuden kaiho. Ah, murhe jo ystävä monella on Elon askelten alkajalla, Tuo varhaistuskat ja turmion Kyy piilevä kukkain alla.
Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli menettänyt tajuntansa. Nouskaa, herra kreivi! toisti vieras; mitä siinä tuijotatte?... Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois sohvalta? Poliisimestari!
Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli kaikunut ennen kuolemaa.
Kuinka kauan tätä asemaa olisi kestänyt kauppiaan konttorissa, emme osaa sanoa; epäilemättä siihen saakka, kunnes saiturin sielu olisi hänestä siirtynyt ellei hänen huutonsa olisi vihdoin kuulunut kellariin ja hämmästyttävänä kaikunut Anteron korviin. Antero samosi kiireesti ylös kellarista ja riensi isäntänsä luo.
Tämä toi hänelle sen hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettä enää näkynyt. Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla.
Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Noin paras ihmisen paatuvi, vaipuu, jos sitä ei tue kauneuden kaipuu. Aurinko armias Permian taivaan, et iki lähtene ilmojen laivaan? Jos tulet jälleen huomenen tullen, veisaamme vienoimmat virtemme sullen. Kauneuden kaipuu Permian lasten, et iki turtune vaivoja vasten. Vaikka sä turtuisit tuhannen vuotta, ei ole laulumme kaikunut suotta.