United States or Barbados ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa; vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle.
Uusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko loistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti. Marienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan, että yltympäri heitä sota raivosi. Martan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta Marienburgiin.
Ensimäinen sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen runonsa kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa haaveksivan suloinen unelma.
Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle kun leppäpensaat katselivat kuvaansa vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.
Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin onnellisen, lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä katseelta voineet nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä. Mutta erittäinkin kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka seisoi keskellä isoa synkeätä puutarhaa.
Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä. Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä.
Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa. Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli, kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen kirkolliskokouksen.
Ja nuori mies hän lausui: "Oon paljon kysellynnä, Niin monta kysymystä Oon tehnyt kuin on talven Ja kesän hetkee siitä Kun sain sun viimein nähdä; Ja kummun päällä kuu on Jo noussut taivahalle, Ja ilta kiiruhtaapi, Ja vielä kyseleisin." Hymyillen virkkoi neiti: "Oon paljon vastaellut, Niin monasti sen tehnyt Kuin ruhtinani armo On mulle ilon suonut.
En ymmärrä... Ah Ilmar! Ilmari! Haa onnetonta minua! En mitään Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla Kuu loisti heloitteli kylmästi Ja metsät luonnon kaiken vaietessa Ivaten huutojani matkeivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni On poissa! Tule, tule takaisin! Voi riennä Ilmar äitis sylihin!
Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru! PIETARI TICKL