Hän taittoi sen muistoksi nuoruutensa rakkauden ja onnen unelmasta ja läksi raskain askelin ja murheisin mielin pois viimeisen kerran tästä saastutetusta kodista. Samana päivänä iltasella saapui Erik Horn Moskovaan. Hän oli, saatuaan Almin kirjeen, heti lähtenyt matkalle ja matkustanut yötä päivää ja kuitenkin joutui perille liian myöhään.

Kaksi pientä hovipoikaa seuraa, kantaen joitakuita matkatarpeita. Kun ovat tullet huoneesen ja Bothwell on saattanut kuningattaren istuimen luo, jota hän ei käytä, tulee ratsumiesten päällikkö sisään kantaen ratsuväen lippua, missä on Skotlannin vaakuna; se pystytetään, jonka perästä koko ratsuväki marssii pois; hovipojat seuraavat. Samassa kuningatar heittää huntunsa pois ja syöksee esille.

Ei näille sitten saisi puhuakaan ... pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta. Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan.

Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten. "Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta. "Se ei ilman hyviä puolia ole," vastasi tämä. "Niin, muutamissa suhteissa se on hyvä." Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot kävivät vallan punaisiksi. "Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua.

Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona.

Toki vannoa tahdon Luojani kautt', ett' en teit' ilmase, vieläpä autanKumpiki siis mun jätti ja kätköstään veti viilan, Istautui sekä hankoamaan kävi kahlehiansa. Verkkahan eistyy työ, hiki miesten tippuvi päistä, Rautapa kestävi vaan, vaikk' ennestään hivutettu. Vuoroten autoin heitä ja vaivaa näin ilomielin, Pois ikävöitsin näet.

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee, niin kansa Irma-immestä vielä laulelee. Oi, suuri on kuninkaiden murhe! Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän, kuinka hän kulki pois hame hulmuten vasten nilkkaa. Miks en ma suutu sun pilkastas? Miks ei mun tuskani herää? Miks onnen lintuni lentää vaan ja unia uusia kerää?

Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin.

Hän palasi jälleen häätalolle, mutta hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole sopivaista mennä yksinään kotia.

Pois muistokirjastani pyyhin kaikki Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat, Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet, Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi, Ja sinun käskys yksinään ma suljen Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta! Voi sua, viheliäinen nainen! Sua, konna, naurusuu ja häijy konna! Esille kirja!