United States or Aruba ? Vote for the TOP Country of the Week !
Viidenkahdeksatta talven lumet, Joit' ei kesä sulaa, peitti päätä. Yks jäi hälle vielä entisestä Ilostansa: usko Jumalaansa, Jolta onnetuus ja onni tulee. Nyt hän asui toisen kartanossa, Soppikulu, syrjään syösty kylky, Pitäjäänsä armoill' elätelty.
LAERTES. On hukkunut! Oi, mihin? KUNINGATAR. Raita tuolla Jokehen kallistuupi, kuvastain Haleita lehviänsä virran kalvoon; Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot, Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu, Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo.
Vielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piikit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat; Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi on kumottuna, Hengen kallio hakattu, Muut kaikki murehen alla. Vielä kuopat kuollehitten.
Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää. Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.
Ei armotyömme Voi tässä maassa päästä edistymään Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää Autuuden tieltä nekin harvat sielut, Joit' armo kasteen kautta lähestyi! JOHANNES. Hän munkistostammekin pyhästä On surmaan syössyt veljet Pietarin Ja Olavin. Jos poltto-roviolla Me hänen hitaan tulen leimutessa Poltamme tuskin vielä silläkään On näitten pyhäin surma kostettu!
Tuli Ranskasta surkeita viestejä vaan: Peri hukka jo voittajanki, oli lyöty ja pirstattu armeija maan, ja keisari, keisari vanki. Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, kun murheiset tiedot saavat; ja toinen äänsi: »Oi tuskiain, taas aukeni vanhat haavat!» Sanat toisen soi: »Taru loppui tää, ja ma voisin kanssas kuolla, mut mulle vaimo ja lapset jää, joit' eivät vieraat huolla.»
Vaan kun viittasi viimein itseens' siinä ja siskoon, koskettain surut tuon, joit' tahtoi hellänä viihtää, puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui. Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin, painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, mut siihen ast' on aikaa palaa sulla. Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? Jumala, henki, tuli ikuinen. On ihmis-onni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä, herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat. On elon aika lyhyt kullakin.
Nyt, kun en koskaan voi kotimaille ma saapua jälleen, enk' avuks ahdinkoon minä Patroklolle, en muille rientänyt, joit' ylen monta jo surmasi urhea Hektor, vain maan taakkana tääll' olen laivojen luona ma, vaikk' ei vaskenvälkkyjen toist' ole moist' urohissa akhaijein ottelemaan jos neuvolt' ehk' etevämpiä onkin.
Sikistä sikiävä kohtus, ett' ei Se kiittämätönt' ihmist' enää kanna! Sen hedelmänä olkoon lohikäärmeet Ja sudet, karhut, tiikerit; luo lisää Petoja uusia, joit' avokasvos Ei ole taivaan marmor'asunnoille Näytellyt ennen! Juuri, ah! Suur' kiitos! Mehusi, peltos, viinamaasi kuivaa, Joist' ihminen, tuo kiittämätön, imee Herkut ja hiivat, joilla puhtaan sielun Niin ryöttää, että järki hänet jättää!