United States or Timor-Leste ? Vote for the TOP Country of the Week !
»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä. Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on viisi? Toivon on loimet ja kaihon kuteet ja lemmenlangasta niisi! »Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»
Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä ja kaikki hiljaista ja harmajaa, kun sumut hiljaa nousis notkosoista ja korven usmiin peittyis koko maa, niin itse istuisin ma vuoren päällä kuin murheen muistopatsas täällä ja yksin yössä itkisin kuumin, kuohuvin kyynelin rinnastani surun synkän lajinensa, lapsineen: kaihon kuuron, läylin lynkän, vaivan valkohapsineen itkisin ikäni kaiken, ajan kaiken kaikertaisin, veljieni, siskojeni, enin itseni edestä.
Kuin kyyhky lakassansa On Heimä armaisen, Hän aina kodissansa On, tuosta hehkuen Intomiellä johdan tiedon rauhaisen: Kotiköyhää armastais hän armainen, Lemmellänsä kaunistaisi köyhyyden, Herra armas, miten hauska elää silloin oisi, Heimani kuin kaihon yöhön valkeutta toisi! Ilta joutui jo, Päivä kulta poissa on; Töiden taistelo Loppui, ilta valotoin Saapui; valaistukseni On yksin muisto armaani!
Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa.
Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa.
Sen kevään lämmin voittaa Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on! Kevät Touon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta, Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan.
Näkyiväthän tuolla Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!... Mikä houkutus!... Miksi ei hän menisi perille asti?... Miksi ei hän kävisi hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?
Taas siinsivät aavat silloin, Taas laineista luodot nous, Jo kummasti kaihon usvat Yli saarten ja selkäin sous. Mut kaiku jo kasvaa hymniks, Mi kiirivi helkähtäin Pois, pois yli lahtien väikkeen, Pois, pois sinimetsihin päin. Satumailma, sa totta lienet! On elpynyt entisyys! Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet, Miks kaikkeen hengität hyys!
Usein, näätsen, tuntuu siellä Tanssi-Tokon rintaluissa, joissa ennen polskat raikui niinkuin linnut kesän puissa, synkkä syttö kaihon kumman, silmässäkin kyynelhäivää, niinkuin hellää »hyvää päivää» tekis mieli lapsen tumman; se se tullen iki-illan kutois kauniin muistonsillan ilopäiviin kadonneihin, pito pöytäin pikareihin, korvais särpimen ja keiton sydämessä virkaheiton.
Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta? Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.