United States or Bulgaria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lämmin on emosen sauna Ilman löylyn lyömättäkin; Kylmäpä kyläinen sauna, Vaikka löyly lyötäköhön. Koria kotoinen leipä, Jos on täynnä tähkäpäitä; Vihavainen vieras leipä, Vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, Ruokoinen isosen ruoska, Joskon viikon virpokohon, Rupeaman ruoskikohon; Vitsa vierahan verinen, Kyläläinen kynnäppäinen, Josko kerran iskeköhön, Tahi puolen koskekohon.
Vierahan rinnoilla siin' ihanaisena rauetess' illan seisoi tyttö ja olkaan tuon nojas kutrista päätään; mut veli kun tuli luo, hymysuin hän kättähän hälle tarjos ja silmästä auvoisesta nyt kyynelen pyyhkäs.
»Mitä sä tutkit tähtiä taivaan, Tähtien tenho on voimaton; Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan, Kaikkien kohtalo tietty jo on. Vaan pidä vielä, tutkija lieto, Liian kallis se hinta tok' ois, Jos surun vierahan aikainen tieto Myös surun omaan sieluhus tois.»
Silloinpa tuo kurja Kullervoinen Vierahan ja viekkahan emännän Kivin-leivottuhun leipähän ei Perittyä veistään viillä poikki. Ei enämpi silloin Suomalainen Sivistyksen syrjäisen nisiä Ottolapsen almuna imeksi, Eikä tiedon tähkä-jättehiä Loisen lailla taikka mökkiläisen Poime muukalaisen peltomaalta.
Marja nauroi katketakseen sen kujeille, viedessään tuoppia takaisin pöydälle. On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan! Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja virkkoi yhä samaan tapaan: Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.
Vieras on emon sialla, Vaimo vieras, kun Venakko, Ei sano emon sanoja, Käy ei äitin askelilla, Virkkoi vierahan sanoja, Käypi armon askelilla. Pienuuesta orpo. Piennä heitti minun isoni, Piennä isoni, piennä emoni.
Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä vierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin puusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi pirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies ensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään.
Mut jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu ja leivo laulavi, lehto soi ja tuoreena tuoksuvi kuusi ja perhoset kukilla karkeloi ja touko on taas kuni uusi. Rakas on taaton raatama pelto, makea maammon leipoma leipä, kova on vierahan maankamara, karvas kakku äitipuolen.
Mut kuva vieraan, kas, tytön silmähän lähtehess' astuu. Luullen saavansa näin näkemättä sen muotoa kallist', armasta silmätä, katsoo hän yhä vain varomatta, vierahan kun hymykatseen siin' yhtäkkiä kohtaa. Kainoksi tyttönen käy, sydän, tyynenä sykkivä äsken, säikkyen kouristuu, hän tuntevi kuin veri polttaa poskillaan, ja hän pelvolla huomaa kasvonsa lähteess' alttiiks vierahan katseellen.
Ja siellä näin minä murheeksen', kuin kärsiä kansa saapi, jok' ei ole vaan sopusointuinen, vaan kahtia raukeaapi: kuink' alla kauhean veljesvainon ja alla vierahan vallan painon oot, Karjala, kauvan värjyillyt Yksmielinen olkosi nyt!