United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että äiti ei ollutkaan parempi.
Ei puutarhuri milloinkaan voi työtään jättää ja sanoa puutarhansa olevan täydellisen. Taloudenhoitoa, ruuanlaittoa, ompelemista, neulomista, kaikkea, mikäli ymmärrämme, voi parantamistaan parantaa ja täydentämistään täydentää.
He onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan; Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan! Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»
Ja kuitenkin on sinulla rahaa ainoastaan poikkeustapauksissa, omaa ei milloinkaan. Koko elämäsi on kuin sveitsiläinen juusto täynnä rahan reikiä. Veroja, koulumaksuja, lääkelappuja, vaatteita, kenkiä ja Herra ties mitä kaikkia joka toinen päivä. Sen ohessa on vaimollasi jok'ikinen aamu asiaa torille.
Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi kuin milloinkaan ennen.
"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi raukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat tulla luokseni; tule lapsi!" Stiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen juureen. "Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä saavuttaa onnen." Tyttö itki. "Tahdotkos?" "Tahdon, isoäitini!"
Lausui noin; mut vait oli muut, ihan ääneti istui, hämmästyin, täynn' uhkaa näät väkevästi hän haastoi. Foiniks vanhapa noin, hepourho, nyt vastasi viimein, silmiin kyynelet sai suru vuoksi akhaijien laivain: "Tottako mietit siis kotimatkaa, kuulu Akhilleus, lainkaan laivoja et merinopsia suojata mieli, torjua tulta ja turmaa, kun viha mielesi täyttää? Kuinka ma siis sinust' erkanen, jään, rakas poikani, yksin? Sillä sun seurakses minut laittoi Peleus vanha, lähtevä kons' olit Fthian mailt' Agamemnonin luokse, nuorena, taistelohon tasapäähän tottumatonna tai sanan sattuvan taitoon, myös joka miesten on maine; kaikkeen tuohon siis minut oppaaks sulle hän laittoi, mies sinust' ett' yleneis jalo neuvoon, jaksava toimeen. Siis, rakas poikani, en sinust' erkane, luotasi luovu, en, vaikk' ois rypyt vanhuuden joku kuoloton vievä multa ja kukkean nuoruuden viel' antava jälleen, kuin olin nuori, kun Hellaan maan jätin nais-ihanaisen, taattoni vainoa vältin, Amyntorin, Ormenon poian. Näät ylen yltyi hän hiussorjan hempukan vuoksi, itse jot' aina hän liehi ja puolisoaan ylenkatsoi, äitiä mun; mua pyys emo, kärtteli polvia kietoin liittymähän sivulemmittyyn, ukon että hän hylkäis. Tein, mitä pyys emo multa; mut arvasi tuon heti taatto, päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot, ettei polvelleen sois poikaa, mun perijääni, nousevan milloinkaan; kirouksen tuonp' ikivallat täyttivät, hirveä Persefone sekä Zeus manalainen. Vaskin viiltävin tuost' isän iskeä hengeti aioin, vaan joku taivahinen vihan suisti ja toi toki mieleen 459 kansan tuomion mulle ja ihmisien ison moitteen, ett' isänmurhaajan nimi mull' ois suussa akhaijein. Mutt' isän kiukkuisen katon all' asujaksi en jäädä saattanut kauemmin minä, ei sitä sallinut mieli. Pyynnöillään yhä piirittäin suku, ystävät kyllä taattoni kartanohon koki taltuttaa mua jäämään. Nuo monet uhkeat oinaat, myös härät sorkkuvasääret iskivät, vartaissaan monet rasvaa-tiukkuvat karjut korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hefaiston, viiniä vanhuksen savileiliä särpivät monta. Yötä he yhdeksän, mua paimentain, piti siellä vuoroin vartiotaan, tulet laanneet ei palamasta; toinen pylvähiköss' oli vieress' ympärysmuurin, toinen leimusi taas lepokammion uksien eessä. Mutta kun kymmenes yö ylen saapui sankea maille, niin lujaliittoiset minä mursin kammion ukset, hiivin joutuen pois, yli kiipesin ympärysmuurin, ei mua vartiat huomanneet, ei palveluneidot. Karkkosin Hellaan kautt' avotanterisen minä kauas Fthiaan, lampahien mehulaitumiseen emomaahan, ruhtinas Peleun luo; minut otti hän suosiosuojaan, mielistyi tulijaan, kuten armas on ainoa poika, vuosia taaton toivoma tuo, isän aartehet saapa, soi elon vauraan mulle ja myös alamaisia monta, hallita Fthian äärtä mun antoi, maata dolooppein. Siksi, mik' oot, sinut varttumahan, jumalainen Akhilleus, sain sydämestäni hellien, sill' ei muut sua saaneet kesteihin kera, ei kotilinnass' atriapöytään, mun piti polvell' istuttaa, piti suuhusi sulle särvin pienentää, pikarillasi viiniä antaa. Kastelit rintani kaikk' useastikin, kun sinä viinin suustasi purskutit pois, tukalaisena lapsena vielä. Noinpa sun hoidostas näin paljon huolta ja vaivaa, sillä kun mult' ikivallat vei oman aaluvan toivon, 493 jäit olemaan sinä poikani siis, jumalainen Akhilleus, jotta sa torjuisit pahan päivän päältäni kerran. Malttaos siis raju mieles, Akhilleus! Ei sovi, ett' on noin sydän armoton sulla; on armeliaat jumalatkin, sentään joill' avarampi on auvo ja valta ja voima. Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein, viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt. Näät Rukouksetkin ovat lapsia Zeun, isän ylhän; ontuen, muodossaan rypyt murheen, vilhuvin silmin Harhan pattoisen tuhojälkiä astuvat surren. Harhapa rientäväjalka ja reipas on, nuo heti jättää kauas kaikki ja saa maan piirin pilloja täyteen itkuks ihmisien; peräss' astuu vaalijat vammain. Zeus-isän tyttäret nuo kuka kohtaa kunnian antain, sille he runsaan onnen tuo, sen toivehet kuulee; vaan ne jos torjuu, karkoittaa kuka ynsein kielloin, kääntyvät Zeus-isän luo ne ja Harhan pyytävät haltuun hylkäämään hänet, kunnes on vaurio kostona hälle. Niinpä, Akhilleus, sultakin siis Zeun tyttäret saakoot kunnian, kuin sydän aina sen antaa kunnokas heille. Lunnait' ellei aikois nyt sekä vastakin antaa Atreun poika ja vain sua kohtaan kiukkua hautois, niin vihan kiivautt' en pois riisumahan sua pyytäis enkä akhaijeja auttamahan, hätä suuri jos onkin. Vaan monet lunnaat tarjoo nyt sekä vast' useammat, suostutusmiehet myös valioimmat, akhaijien parhaat, luoksesi laittanut on, jotk' Argos-maan urohista sulle on rakkaimmat.
DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen? HJ
"Minäkin tahdon ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa amtmanni Franzin tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen minä menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle". Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.