United States or Uzbekistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun mä kerran kengät saisin, Kerran kestävän hevosen, Kerran korjan kelvollisen, Kerran paian palttinaisen; Niin kuin kerran kenkisime, Empä ennen riisuisime, Enkä ennen heittäisime, Ennenkun Tuonelan tuvilla, Manalan majaperillä. Paljo on tikalla huolta. Enpä tuota tieäkänä, Tieäkänä, tunnekana, Kuta laulaisin lajia, Kuta syytä syyättäisin; Joko teen tikasta virren, Pakinan tikan pojasta.
Tuop' on Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, oli ulkona olija, askareillansa asuja. Kuului suolta ruoskan roiske, rannalta re'en ratina. Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle, arvelee, ajattelevi: "Mi tämä väki väjyvi minun, raukan, rannoilleni? Suurtako sotaväkeä?" Kaaloi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: ei ollut sotaväkeä; oli suuri sulhaiskansa, vävy keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa. Itse Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, kun tunsi vävyn tulevan, sanan virkkoi, noin nimesi: "Luulin tuulen tuulevaksi, pinon pystyn viereväksi, meren rannan roikkivaksi, someren karehtivaksi. Kaaloin tuota katsomahan, likeltä tähyämähän; eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, meren ranta rauennunna, someret karehtinunna: vävyni väki tulevi, saoin kaksin käänteleikse! "Mistä mä vävyni tunnen, vävyni väen seasta? Tuttu on vävy väestä, tuttu tuomi muista puista, tammi virpivarpasista, kuuhut taivahan tähistä. "Vävy on mustalla orolla, niinkuin syövällä suella, kantavalla kaarnehella, lentävällä lievehellä; kuusi kultasirkkulaista vempelellä kukkumassa, seitsemän siniotusta rahkehella laulamassa." Kuuluvi kumu kujasta, aisan kalke kaivotieltä: jo vävy pihalle saapi, vävyn kansa kartanolle. Vävy on keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa, ei ole varsin eellimäisnä eikä aivan jälkimäisnä. "Pois, pojat, ulos, urohot, pihalle, pitimmät miehet, rinnuksia riistamahan, rahkehia raastamahan, aisoja alentamahan, tuomahan vävy tupahan!" Juoksevi vävyn oronen, kirjokorja kiiättävi pitkin appelan pihoa. Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie orja, palkkalainen, kylän kaunoinen kasakka! Ottaos vävyn oronen, lasketellos laukkiotsa vaskisista valjahista, tinaisista rinnuksista, rahaisista rahkehista, vesaisista vempelistä! Viekösi vävyn oronen, talutellos taitavasti sulkkuisista suitsiloista, päitsistä hopeapäistä piehtaroille pehme'ille, tasaiselle tanterelle, vienolle vitilumelle, maalle maionkarvaiselle! "Juottaos vävyni varsa lähisestä lähtehestä, joka seisovi sulana, heraisena herhettävi alla kullan kuusen juuren, alla pensivän petäjän! "Apata vävyni varsa koropasta kultaisesta, vaskisesta vakkasesta pestyin ohrin, lestyin leivin, keitetyin kesäisin vehnin, survotuin suvirukihin! "Vie siitä vävyn oronen soimelle sopimmaiselle, ylimäiselle sijalle, ta'impahan tanhuahan! Sito'os vävyn oronen kultaisista koltsasista rautaisehen renkaisehen, patvisehen patsaisehen! Pankosi vävyn orolle kappa kauroja etehen, toinen heinän helpehiä, kolmas ruumenen muruja! "Sukios vävyn oronen mursunluisella sualla, jottei karva katkeaisi, sorajouhi sorkahtaisi! Kattaos vävyn oronen loimella hope'isella, kuomikolla kultaisella, vanumalla vaskisella! "Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte vävy tupahan, hivuksin hatuttomana, käen kintahattomana! "Vuotas katselen vävyä, jos sopii vävy tupahan ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta! "Ei mahu vävy tupahan, hyvä lahja laipiohon ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta: vävy on päätänsä pitempi, korvallista korkeampi. "Kamanat kohottukohot lakin päästä laskematta, kynnykset alentukohot kengän kannan koskematta, pihtipuolet välttyköhöt, ovet ilman auetkohot tullessa vävyn tupahan, astuessa aimo miehen! "Kiitos kaunoisen Jumalan, jo saapi vävy sisähän! Vuotas katsahan tupoa, silmeän tuvan sisähän, onko täällä pöyät pesty, lavitsat vesin valeltu, siivottu sileät sillat, lautalattiat la'aistu! "Katselen tätä tupoa enkä tuota tunnekana, mistä puist' on pirtti tehty, mistä suoja tänne saatu, kusta seinät seisotettu sekä lattiat laottu. "Sivuseinä on siilin luista, periseinä peuran luista, oviseinä osman luista, kamana karitsan luista. "Orret on omenapuista, patsas puista patviloista, luaslauat lumpehista, laki lahnan suomuksista. "Rahi on rauasta rakettu, lautsat Saksan laahkoloista, pöytä kullan kirjoiteltu, silta silkillä silattu. "Uuni vaskesta valettu, pankko paasista hyvistä, kiukoa meren kivistä, karsina Kalevan puista." Sulho tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Terve tänneki, Jumala, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!" Sanoi Pohjolan emäntä: "Terve, terve tultuasi tänne pienehen tupahan, matalaisehen majahan, honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän! "Ohoh orjapiikaseni, kylän pantu palkkalainen! Tuopa tulta tuohen päässä, temmo tervaksen nenässä katsellakseni vävyä, nähäkseni sulhon silmät, sinisetkö vai punaiset vaiko vaatevalkeuiset!" Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohosessa, tempoi tulta tervaksessa. "Tuli on tuohinen rämäkkä, savu musta tervaksinen, vävyn silmät saastuttaisi, mustuttais' ihanan muo'on: tuopa tulta tuohuksella, vahasella valkeaista!" Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohuksella, vahasella valkeaista. Valkea savu vahainen, tuli kirkas tuohuksinen, valotti vävyltä silmät, kirkasti vävyltä kasvot. "Jo näen vävyni silmät: ei siniset, ei punaiset eikä vaatevalkeuiset; meren on vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset. "Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte tätä vävyä isoimmille istuimille, ylimäisille sijoille, selin seineä sinistä, pä'in pöyteä punaista, kohin kutsuvierahia, rinnoin rahvahan remua!" Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia, syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa noita kutsuvierahia, vävyänsä liiatenki. Olipa lohta luotasilla, sivulla sianlihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki. Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie piika pikkarainen! Tuop' on tuopilla olutta, kanna kaksikorvaisella noille kutsuvierahille, vävylleni liiatenki!" Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki. Mitä nyt olut osasi, virkki viisivantehinen, kun oli luona laulajansa, kunnollinen kukkujansa? Olipa vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, laaullisna laulajana, parahana taitajana. Ensin ottavi olutta, siitä tuon sanoiksi virkki: "Olukkainen, juomukkainen! Elä miestä jouten juota! Laita miehet laulamahan, kultasuut on kukkumahan! Isännät imehtelevät, emännät ajattelevat: joko on laulut lauennehet, ilokielet kirvonnehet, vai panin pahan oluen, juoksuttelin juoman kehnon, kun ei laula laulajamme, hyreksi hyvät runomme, kuku kultavierahamme, iloitse ilokäkemme? "Kukas tässä kukkunevi, kenpä kielin laulanevi näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa? Eipä tässä lautsat laula, kun ei lautsan istujaiset, lattiat ei lausahtele, kun ei lattian kävijät; eikä ikkunat iloitse, kun ei ikkunan isännät, eikä pöykä pöyän ääret, kun ei pöyän äärelliset, ei ne reppänät remuile, kun ei reppänän alaiset." Oli lapsi lattialla, maitoparta pankon päässä. Lausui lapsi lattialta, poika pankolta pakisi: "En ole iso iältä, vahva varren kasvannolta, vaan kuitenki kaikitenki, jos ei muut lihavat laula, miehet paksummat pajaha, verevämmät vierettele, niin mä laulan, laiha poika, poika kuiva, kuikuttelen; laulan laihoilta lihoilta, kupehilta kuuttomilta tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi." Olipa ukko uunin päällä. Tuopa tuon sanoiksi virkki: "Ei ole lasten laululoista, kurjien kujerteloista: valehia lasten laulut, tyhjiä tytärten virret! Anna virsi viisahalle, laulu lautsan istujalle!" Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onko tässä nuorisossa, koko suuressa su'ussa, ken panisi käen kätehen, ha'an toisehen hakahan ja saisi sanelemahan, laikahtaisi laulamahan päivän päätyvän iloksi, illan kuulun kunniaksi?" Sanoi ukko uunin päältä: "Ei ole tässä ennen kuultu, ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä parempata laulajata, tarkempata taitajata, kuin mitä minä kujerrin, lauleskelin lapsempana, laulelin lahen vesillä, kajahtelin kankahilla, kukkuelin kuusikoilla, sanelin salometsillä. "
Hän, joka on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä: »Enkä tuota tunnekana, Arvoa, älyäkänä, Kumpi kuoloksi tulevi: Nälkähänkö nääntyminen, Vai vetehen vaipuminen!» Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt.
Jos sanon minä emolle, virkan, vierin vanhemmalle, enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi anke'in asuvi. "En nyt tuota tunnekana enkä arvoa alusta, mist' olet, hiisi, hingannunna, kusta, turma, tänne tullut puremahan, jäytämähän, syömähän, kaluamahan.
Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa, Vaikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa. Täst' on kultani kulkenu, vaikkei jälet tunnu, Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu. Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään, Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää. Maja mull' on matala ja koti aivan köyhä, Isä mull' on ynsiä ja äiti liian nöyrä.
Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin: »En mä tuota tunnekana, Mikä multa muutti mielen! En lähe ilolla mielin, Lähen hoikka huolissani, Kuin syksyisen yön sylihin, Kevähisen kierän päälle!» Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä on: »Kuin keväinen päivän nousu, Kevät-aamun aurinkoinen».