United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siis mun täytyy luulla, Ett'et sa sitä sois. BRUTUS. En soiskaan, Cassius; Rakastan häntä paljon kuitenkin. Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan? Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee Se yhteishyvää, toisen silmän eteen Aseta kunnia ja toisen surma, Ma tyynnä katson kumpaakin. Niin totta Kuin jumal' auttakoon, ma kunniaa Rakastan enemmän kuin vaaraa pelkään.
Ja siitä ethän epäile, oot otollinen Herralle jos ylimalkaan kukaan. Sa koskaan kylvä mitään et, et koskaan mitään niitä. Et tunne miltä maistuukaan se, jota synniks mainitaan. Ja kiität Herraa siitä. Niin tyynnä hurskaudessa sun mataa elämäsi. Jos milloin kättäs oikeaa sa käytät, vapahasti saa sen tietää vasen käsi! Kuin kulku kuun tai auringon niin varma on sun retkes. Ei koskaan epäröintiä.
Tuo tumma vuorten valtija mun oli isänäni, ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni. Vaahtoisa virta veikkonen, ja sisko taivaan tähtönen, puut metsän ystäväni. Ja kainalossa korpimaan ma kasvoin korkeaksi, ja metsälampi laineissaan loi kuvan kauniimmaksi. Mun tuikki tähti latvassain ja kuuhut paistoi oksallain, kun lepäs tyynnä lahti.
BRUTUS. En lainkaan epäile ma ystävyyttäs, Ja arvaan mihin työntää mua tahdot; Mietteeni siitä sekä ajastamme Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin Sydämest' anon sitä vapaaks päästä Kehoituksistas. Lausunut mit' olet, Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot, Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii Niin suurist' asioista neuvotella.
Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.
Mies nuori synkistyyi kuulemastaan, vaan jalot kasvot, kohta selkenee; hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee. »Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!» Ja puna kirkkahampi poskipäissä nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin: »Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli! te mua ymmärsitte muitten yli; olette mies, niin olen minäkin.»
Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin. Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on! Alas virtas! vaski riittää, kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen?
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.» Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan, majuri suomalainen mahdissaan. Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte! Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!» Von Törne tyynnä katsoi lähettiin, jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!» Voi hauskaa!
Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat: Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat.
Ol' onni se, maass' oli silloin huomen, Sen murheit' ei tarvinnut itkeä. Nyt uinut sä tyynnä alla tuomen, Min juuret on onnemme päiviltä. Ol' onni se, tuomi sun hautas päällä Viel' onnemme keväästä kuiskajaa, Ja kevähän maass' olet itse, vaan täällä On himmeä taivas ja synkkä maa. Ol' onni se onniko? Ken sen tiesi?