United States or Bhutan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jo lähtee jäätkin järvistä, Vaan rinnastain ei lähde jää, Voi, mistä tulle tää? Nyt kevättäkö sille ei Siis joudukkana? Kenpä vei Sen lämmön, ruusut herttaiset Ja runsaat toivehet? Sen, Helmi, sinä tiedät kai, Sun tähtes mulla talvi tai: Sun kylmyytes mull' ankaran Loi roudan rintahan. Ja sitäpä ei sulamaan Yks' aurinko saa konsanaan. Vaan kaksi sais sen aikahan: Nuot silmät armahan. Epigrammeja.
Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa. Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää. Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla.
Joko tullut on tuomion päivä? Tää heijastus silmäni huikaisee. Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen, missä ympär' on huuru ja häivä! Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain te nähkää hangilla verta. Veri punanen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa.
Sun sanas' haikeimman Vie tuskan rinnastain, Ja onnen kirkkahimman Sun hengestäs mä sain. Ma vaivun rinnallesi, Mua älä heitä pois! Jos murtuis sydämesi, En sua jättää vois, Kun harmeneepi pääni, Ja hautaan kallistuu, Mun ystäväni ääni Taas luokseen kutsuu mun. On mieli hyvä mulla Ja sielu riemuissaan, Ett' osalliseks tulla Sun tuskistas ma saan.
Oi, uskoton, oi ainut armahain, ei mulle kosto kuolon rauhaa suo, ei sammuta sen tulta rinnastain ei Orkus eikä Lethen vuo. Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on sa elä yhä hekkumassa maan, mut kavahda, sun luokses, onneton, ma vielä vainajana saan! Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa, kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain! Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet?
Onnellisimmat olimmekin vain, Ja viha, vaino hävis' rinnastain. Kun sitte vuoden jälkeen syntyi yksi Korein tytär meille, korkeimmalla Mä olin silloin onnen portahalla. Vaan vaimoin kuoli! LAMPINEN. Sääli, ystäväin! KILPI. Mä huolell' yksin hoidin tytärtäin; Se voimain virkisti, sill' äitiään Muistutti muodoltansa mulle hän. Mä elin tämän lapsen eestä vaan.
Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave? En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan. Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.
Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin. Nytkö muistelo vain mulle eessä, muistot siitä, mit' on takanain? Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?... Sammuneet on riehut rinnastain.
Jos saavuta en minä vapauttain suru milloinkaan ei suistu surun sävelet raikuvat rinnastain, ei aurinko mielehen muistu. Olen kuitenkin kuoleva ihminen mene milloinkaan ei ehtoo oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin linnan lehtoon. Tai aaltojen alle se vaipunut lie oli salmi ja salmessa saari valon vaeltajien nyt sinne on tie, mut missä on onneni kaari?