United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sulla, kevät, voimaa luoda on. Sull' on soinnut tenhokantelon. Soita rintoihin Tuhansin sä sävelin Uusi into, tahto tarmokas! Hurmaa meitä työhön soitollas! Soita, kevät, suurta kanneltas! Laula ylistystä Jumalas! Joka sydämeen Kautta laulus säveleen Puhta'utta, harta'utta tuo, Rakka'utta suurta, syvää luo! Terve, nurmi nuori, vihanta! Terve. järven laine loistava! Terve, kukkaset!
Maailma meiltä tahtois telkeä Taivaamme ovet sekä akkunat Sydänten soinnut, valot silmien, Vaan enkelit ah, muistan uneni! Unesi? Kerro! Oi sä, sydämmeni Suloinen helmiruusu! Huuliltas Totuutta taivaan valuu rintahani; Oi kerro unes! SALLA. Aamun ruskosta Näin enkelin niin vakaan, juhlaisan Eteeni laskeuvan, kuin Jumalan: Sä kädessä sen istuit oikeassa Ja Meijerhoff kuin yökkö, vasemmassa.
Pois meiltä tenori nyt viety on. joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä laukku ja kädessä sauva. Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon! Sa, Falk! Hurraa! Nyt ylä-ilmoihin kuin kimalaiset aina keväisin! Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa yks harppu, jossa eri soinnut, kieli, soi toinen niistä elon riemua, taas toinen heläjää kuin tumma mieli.
Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat, kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.
Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta samat soinnut soivat sielujen avautuneista syvyyksistä vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta.
Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri, mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani. Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.
Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa onnellisesta yltäkylläisyydestä. Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?
Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti koristelluilla pylvästen päillä.
Sen koommin tarvetta en tuntenut; samassa kuivi laulun lähde kirkas; myöhemmin joskus olen kokeillut, mut synny ei vain riviäkään enää, rupeevat soinnut tekemään nyt tenää, en ymmärtää voi, minkä takia ei synny *runoa*, vaan *lakia*. kilistäen hänen kanssaan. Mies silti ootte, kautta kunniain! Falkille.
Jos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme ylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy, sielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista laatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin taiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin tähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät.