United States or Bermuda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua.
Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi?
Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.»
Hänen levollisissa kasvoissaan kuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina hymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti jokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut täydessä turvassa.
Epätoivo, jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman yön jälkeen...
"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain. Sano, mitä se on..." "Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo ilmeessään. "Mitä on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni ... kuuletko..." "Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai ehkä pikemmin..."
Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä.
He sentähden menivät hänen luokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki oli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan; että pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut silmänräpäystäkään menettää. Epätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut mitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen.
Me olimme varmasti vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla levänneet.
Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa. Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli: Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun kanssasi.