United States or Angola ? Vote for the TOP Country of the Week !
NIKOLAUS PIISPA. Niin, näköni on hämärä; tuskin voin nähdä teitä, missä seisotte; mutta minun sisässäni kuvastuu elämäni loistavan kirkkaana eteeni. Minä näen näkyjä siinä ; kuulkaa ja oppikaa, kuningas! Minun sukuni oli maan mahtavin; moni suuri päällikkö sai siitä syntynsä; minä tahdoin olla suurin heistä kaikista.
Istuin kauan aikaa samassa asemassa, missä olin ollut, huomatessani tämän tosiasian: istuin vuoteellani selkä suorana ja tuijotin eteeni koettaen muistella ihmeellisen uneni eri tapahtumia ja kohtauksia. Sawyer kävi tämän nähdessään levottomaksi ja kysyi huolissaan, mikä minua vaivaa. Hänen surullinen kysymyksensä sai minut vihdoin täyteen tajuntaani.
Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa, rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni vähän ruokaa.
Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella tavalla. Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan yhtä suuressa määrässä.
Mieleni kävi päivä päivältä yhä tuskallisemmaksi; ja kiihoittunut mielikuvitukseni loi eteeni kuvia, jotka eivät enää olleet tahtoni alaisia, vaan syöksivät minut helvetinpelon kaikkiin mahdollisiin kauhistuksiin.
Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä.
Niissä ajatuksissani riensin minä yhä wain eteenpäin päiwän, kaksi no niin, mitäpä matkustawa muuta tekee kuin matkustaa. Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laweat wiljelykset, joiden wälissä toiset toistaan muhkeammat talot oliwat tiheissä riweissä. Ne eiwät olleet enää uudistaloja eiwätkä wasta alkawia; wanhoja, wankkoja ne oliwat.
Ja ihanaltapa tuntuu istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita. Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään käsiksi. Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: terve!
Kamala aavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä järviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan. Taas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö jotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin olisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti vieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.
Mutta Mr Rankeillor huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen, selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä, saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni.