United States or Djibouti ? Vote for the TOP Country of the Week !
»En muuta ma viivy täällä, vaan sanoa tahdoin ma sen: Tuo kaikki, jot' toivotit juuri, jo käynyt on totehen.» Hän irvisti ikeniänsä ja viittas vielä ja läks. Mut laulajan poski lensi niin kuoleman-kelmeäks. Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk' edestä kansan ja maan!
Laulaisinpa, taitaisinpa, Vaan en mie rahatta laula, Suut' en kullatta kuluta, Pieksä kieltä penningittä. Laulajan laki väsyvi, Runon kulkku kuivettuvi, Rahatonta laulaessa, Kullatonta kukkuessa. Emmä äijiä anoisi, Enkä paljo pakkoaisi:
Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi! Myös tähti tuikkaa sulosemmin, Ja perho lentää kukkahan, Hän riemuitsee kun häneen lemmin Luo silmäns kulta laulajan. Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä Nyt lehtoon leviääpi, oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi! Risti vuorella.
Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan: pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämen, maksan kautta, halki hartiolihojen." Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epäsi: "Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista! Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika.
No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle. Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt häntä lävitsensä.
Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä "La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.
Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen.
Niin tään maan ja tämän kansan, Suomen kansan etehen Työnsä, toimens' uhras hän ja Sydämmensä lämpöisen, Sille rakkautens' antoi, Kaiken mitä antaa voi; Ja se rakkaus se hälle Kunnian ja maineen toi. Rauha haudall' olkoon! Sitä Suojelkohon synnyinmaa; Kutokohon kesä kaunis Siihen vaippaa kukkaisaa. Tuottakohon syksy runsas Suuremmankin laulajan: Senkin rinnall' elää Kiven Työt ja nimi ainian!
Tom itse näytti surulliselta mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan seurassa.
Laulu ei ollut pitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla se laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava vivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan kanssa.