United States or Turks and Caicos Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oi valon pyhää kevättä! Niin korkea on elämä, niin suuri valta valon. Nyt kaikki suonet pulppuaa ja kaikki lähteet auki saa nyt jään ja roudan alta ja taimi valoon herännyt ens syksyöihin asti nyt se säästyy kuolemalta. N
Jo lähtee jäätkin järvistä, Vaan rinnastain ei lähde jää, Voi, mistä tulle tää? Nyt kevättäkö sille ei Siis joudukkana? Kenpä vei Sen lämmön, ruusut herttaiset Ja runsaat toivehet? Sen, Helmi, sinä tiedät kai, Sun tähtes mulla talvi tai: Sun kylmyytes mull' ankaran Loi roudan rintahan. Ja sitäpä ei sulamaan Yks' aurinko saa konsanaan. Vaan kaksi sais sen aikahan: Nuot silmät armahan. Epigrammeja.
ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen talvi. Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä. Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian kuohutti. Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.
Maa karu, kallioinen, pellot pienet, ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!» Mut Herra hiljakseen vain hymyili: »Voi olla, maa on karu, kylmäki, ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.» Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen, suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, ja vainiolta roudan valta raukes. Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää, jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää. Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi, korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi, palui siellä polvillansa auttajata itkien, kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.
Pyytehet pursuvi syömessäin Taas vuosien roudan alta. Hanget soi, hanget soi, Ne Suomehen kevättä osoittaa. Toivo jo uus, usko jo uus Läpi murheeni muistojen koittaa. Hanget soi, hanget soi, Ne soittavat Pohjolan häitä. Riemujen leivoset lemmestäin Jo laittavat laulunpäitä. Hanget soi, hanget soi, Kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, Min jäässä jo olevan luulin.
NUORI JOUKO. Oi, emoni, kantajani! Tunne mieleni tukala, Niin et vaadi vaikeinta. Maan sydäntä routa särki, Minun mieltäni pakotti Kaiken talvea ajatus, Outo, katkera ja kolkko. Kevätlämmin hautoi roudan, Vapautti luonnonvoimat, Riihottomat, vallattomat Tulvina tuhoamaan, Kirren alta kyyn herätti.
Ja todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse.
Eevi ei vastannut mitään. »Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?» Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee sen hedelmääkantavaksi.
Verkkaan vapauden oras itää: vuosisatain roudan sulaa pitää hurmeen lämmöstä ja kyynelten. Vuosisadat kesti talven yötä, vuosisadat salattua työtä suuren kevään, kansain keväimen. Niinkö tulitkin sa ihanaisin! Mielin janoovin ja isoovaisin, vapaus, me käymme vastahas. Nimees elämämme pyhitimme, nimees vainajamme hautasimme, odotellen sinun tuloas.