United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa, koska haave siitä on voinut elää ja muisto pysyä? Ellei ihmiskunta joskus olisi menettänyt jotakin Eedeniään, ei usko sen takaisinvoittamisesta olisi voinut elää kautta vuosituhansien. Miksi se kuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaperäistä havinaa hiljaisina öinä ja tyyninä, kirkkaina päivinä?
Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave? En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan. Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.
Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä, silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
Hurmautuako siihen, että joskus, ehkä vasta tuhansien vuosien päästä, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken? Joka toteuttaa kaikki haaveet siitä, mikä on oikein ja mikä totta? Ja kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi kannattaa elää. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mitä toteutuu todellisuudessa?
Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu, maan muodot taipuu tahtoon Jumalan, kun moni armas haave maaksi maatuu, tie verta tiukkuu uuden maailman, kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu edessä kauhun aina kasvavan, niin kaunis kulkea kuin kuutamolla on silloin kuollehien kalmistolla.
Jää sinne mereen, syvyyteen, Sä mieletön haave, Mi monta yötä jo Mua pettävin onnin kiusasit, Ja meriaaveena tuossa Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, Jää sinne hautaan ikuiseen!
Jokainen, joll' on huoli sielustansa, min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy, nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa sen tulen, mit' ei turra halla, hyy, mi ihmislasten sydämissä palaa, kun herkintänsä haave heidän halaa.
DAJA. Varsinkin eräs haave, niin jos tahtoo kaunistaa häntä. Hänestä ei ole maan lapsi, maallinen, tuo ritari; vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo hän pienen sydämensä suojaajaksi, se pilvivaippansa ol' yltään luonut ja tuless' ympärillään liidellyt, mut äkisti se ristiritarina esille astui. Miksi hymyillä?
Kesä kukkii kaunehinna, luonnon lapset karkeloi, juhlii metsän laaja linna, meren kaunis kannel soi. Kera käy hän naisen nuoren lehtotietä lempeää, hehkuu huiput onnen vuoren, karkaa haave hourupää. Huojuvi heinä, kuiskivi kukka, virkkavi viita: »Saapuvi syys, heilimme jälleen, heili ei koskaan henkesi nuori, halla min hyys.»
Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu. Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu. Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta yli kaiken katoamaan tuomitun.