United States or Iraq ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta ei hän ollut sielläkään. Kukkulalle tultuaan Kari istuutui korkean kiven kylkeen, jonne oli tuotu poron nahka lattiaksi. Hän istui ja kuulosti metsän rantaa. Huurteiset, jäiset puut nasahtivat tuon tuostakin hänen takanaan, tuulen hengen niitä silloin tällöin liikauttaessa. Alhaalla oli talo, josta kuului koirain haukuntaa, ovien käyntiä ja hoilotusta ja välistä kanteleen helähdys.
Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin kanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa, soitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt kanteleen helinässä saaneet muodon. Viimein hän soitti erään vanhan erolaulun ja laskeusi sitte levolle.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen? Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää, miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa? Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa. Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää. Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla.
Olen ajatellut, että kaikille suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen soittoa." "Soitatteko kannelta?" "En minä. Entä te?" "Hiukan."
"Kuule! kuinka veden haltian suloinen kanteleen soitto kuuluu tyyneltä järveltä; hän soittaa surevalle morsiamellensa, joka ainoastaan ikävöitsee takaisin maamme laksoihin, ne kerran, näiltä suloisilta ääniltä vieteltynä, jätettyänsä; vaan joka kerta hänen päätänsä aalloista nostaissaan ja paeta aikoissaan tarttuu veden haltia uudestaan kanteleensa punaisiin kultakieliin, vietellen niistä suloisia ääniä.
Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen.
Ikkunan pielessä riippui virsikannel. Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi nuo isän kirjat ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja soittamaan kannelta. Kun hän on poissa. Se kuuluu silloin niin kauniilta.
Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä kirkastuivat jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja miekkaa. Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen; raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen tavallaan henkiin saatettu.
Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmis-parat luoksensa. Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.