Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Hän ei osannut sanottaviaan sanoa niin hyvin, kuin tuonoin äiti Johannekselle. Hänen puheensa oli kankeata kaikin puolin, mutta kaikkeen hän kumminkin osasi, ja hän käyttihe ikäänkuin olisi ollut Amrein suojelija äitiä vastaan ja eipä hänellä ollut niinkään väärin, kun hän kerran sanoi: "Katsos, emäntä se on itse hyvä hetki, mutta hyvä hetki ei ole vielä hyvä päivä, hyvä viikko eikä hyvä vuosi.
Tosin ilmeni epäsointuakin; Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa, sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa. Mutta Bengtin rakkaus joka yhä piti tätä juhlamielellä se korvasi Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan.
Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin, rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille.
Vilho oli hiljainen ja harva-puheinen luonnostansa. Ilman mitään veljeltänsä kysymättä, kävi hän työhön käsiksi ja laski verkot mereen. Muutamien tuntein jälkeen olivat he työnsä päättäneet. Leo antoi nyt venheen vapaasti ajella aalloilla, kallisti otsaansa kättänsä vastaan, katsoi mietiskellen eteensä, ja kysyi sitten äkisti: "rakastatko sinä, Vilho, äitiä yhtä paljon, kuin minä?"
Runoudessa on se usein saanut urhoollisuuden nimen, mutta uuden ajan viisaus tekee siitä pilkkaa ja uuden ajan sotalait rankaisevat sitä mustana rikoksena. Siis Bernadou oleskeli majassaan siksi että hän kutsuttaisiin, vartioitsi kylää yöllä ja teki päivällä mitä taisi, auttaaksensa yksin jääneitä vaimoja ja äitiä.
Niin, sinulla ei ole ollut sellaista äitiä kuin minulla. Jospa olisit ollut kuulemassa kuinka hän puhui kauniisti Jumalasta, kuinka laupiaaksi hän häntä kuvasi.
He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä.
Lausui noin; mut vait oli muut, ihan ääneti istui, hämmästyin, täynn' uhkaa näät väkevästi hän haastoi. Foiniks vanhapa noin, hepourho, nyt vastasi viimein, silmiin kyynelet sai suru vuoksi akhaijien laivain: "Tottako mietit siis kotimatkaa, kuulu Akhilleus, lainkaan laivoja et merinopsia suojata mieli, torjua tulta ja turmaa, kun viha mielesi täyttää? Kuinka ma siis sinust' erkanen, jään, rakas poikani, yksin? Sillä sun seurakses minut laittoi Peleus vanha, lähtevä kons' olit Fthian mailt' Agamemnonin luokse, nuorena, taistelohon tasapäähän tottumatonna tai sanan sattuvan taitoon, myös joka miesten on maine; kaikkeen tuohon siis minut oppaaks sulle hän laittoi, mies sinust' ett' yleneis jalo neuvoon, jaksava toimeen. Siis, rakas poikani, en sinust' erkane, luotasi luovu, en, vaikk' ois rypyt vanhuuden joku kuoloton vievä multa ja kukkean nuoruuden viel' antava jälleen, kuin olin nuori, kun Hellaan maan jätin nais-ihanaisen, taattoni vainoa vältin, Amyntorin, Ormenon poian. Näät ylen yltyi hän hiussorjan hempukan vuoksi, itse jot' aina hän liehi ja puolisoaan ylenkatsoi, äitiä mun; mua pyys emo, kärtteli polvia kietoin liittymähän sivulemmittyyn, ukon että hän hylkäis. Tein, mitä pyys emo multa; mut arvasi tuon heti taatto, päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot, ettei polvelleen sois poikaa, mun perijääni, nousevan milloinkaan; kirouksen tuonp' ikivallat täyttivät, hirveä Persefone sekä Zeus manalainen. Vaskin viiltävin tuost' isän iskeä hengeti aioin, vaan joku taivahinen vihan suisti ja toi toki mieleen 459 kansan tuomion mulle ja ihmisien ison moitteen, ett' isänmurhaajan nimi mull' ois suussa akhaijein. Mutt' isän kiukkuisen katon all' asujaksi en jäädä saattanut kauemmin minä, ei sitä sallinut mieli. Pyynnöillään yhä piirittäin suku, ystävät kyllä taattoni kartanohon koki taltuttaa mua jäämään. Nuo monet uhkeat oinaat, myös härät sorkkuvasääret iskivät, vartaissaan monet rasvaa-tiukkuvat karjut korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hefaiston, viiniä vanhuksen savileiliä särpivät monta. Yötä he yhdeksän, mua paimentain, piti siellä vuoroin vartiotaan, tulet laanneet ei palamasta; toinen pylvähiköss' oli vieress' ympärysmuurin, toinen leimusi taas lepokammion uksien eessä. Mutta kun kymmenes yö ylen saapui sankea maille, niin lujaliittoiset minä mursin kammion ukset, hiivin joutuen pois, yli kiipesin ympärysmuurin, ei mua vartiat huomanneet, ei palveluneidot. Karkkosin Hellaan kautt' avotanterisen minä kauas Fthiaan, lampahien mehulaitumiseen emomaahan, ruhtinas Peleun luo; minut otti hän suosiosuojaan, mielistyi tulijaan, kuten armas on ainoa poika, vuosia taaton toivoma tuo, isän aartehet saapa, soi elon vauraan mulle ja myös alamaisia monta, hallita Fthian äärtä mun antoi, maata dolooppein. Siksi, mik' oot, sinut varttumahan, jumalainen Akhilleus, sain sydämestäni hellien, sill' ei muut sua saaneet kesteihin kera, ei kotilinnass' atriapöytään, mun piti polvell' istuttaa, piti suuhusi sulle särvin pienentää, pikarillasi viiniä antaa. Kastelit rintani kaikk' useastikin, kun sinä viinin suustasi purskutit pois, tukalaisena lapsena vielä. Noinpa sun hoidostas näin paljon huolta ja vaivaa, sillä kun mult' ikivallat vei oman aaluvan toivon, 493 jäit olemaan sinä poikani siis, jumalainen Akhilleus, jotta sa torjuisit pahan päivän päältäni kerran. Malttaos siis raju mieles, Akhilleus! Ei sovi, ett' on noin sydän armoton sulla; on armeliaat jumalatkin, sentään joill' avarampi on auvo ja valta ja voima. Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein, viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt. Näät Rukouksetkin ovat lapsia Zeun, isän ylhän; ontuen, muodossaan rypyt murheen, vilhuvin silmin Harhan pattoisen tuhojälkiä astuvat surren. Harhapa rientäväjalka ja reipas on, nuo heti jättää kauas kaikki ja saa maan piirin pilloja täyteen itkuks ihmisien; peräss' astuu vaalijat vammain. Zeus-isän tyttäret nuo kuka kohtaa kunnian antain, sille he runsaan onnen tuo, sen toivehet kuulee; vaan ne jos torjuu, karkoittaa kuka ynsein kielloin, kääntyvät Zeus-isän luo ne ja Harhan pyytävät haltuun hylkäämään hänet, kunnes on vaurio kostona hälle. Niinpä, Akhilleus, sultakin siis Zeun tyttäret saakoot kunnian, kuin sydän aina sen antaa kunnokas heille. Lunnait' ellei aikois nyt sekä vastakin antaa Atreun poika ja vain sua kohtaan kiukkua hautois, niin vihan kiivautt' en pois riisumahan sua pyytäis enkä akhaijeja auttamahan, hätä suuri jos onkin. Vaan monet lunnaat tarjoo nyt sekä vast' useammat, suostutusmiehet myös valioimmat, akhaijien parhaat, luoksesi laittanut on, jotk' Argos-maan urohista sulle on rakkaimmat.
Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen haaveilut ja kaipaus.
Ihanaa, vaikka surunsekaista se on runouden äitiä, se on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat. Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton ne ovat kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? minun sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä!
Päivän Sana
Muut Etsivät