United States or Bhutan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla mun valtakuntani, on onnen maa, miss' osataan myös armaan eestä kuolla, ei yksin huoata ja armastaa, sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla, jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa, tai tahdot ennemmin, sua että lemmin vain sydämessäin vielä ijäisemmin. Ne houkat!
Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa, Tuuli kuin aaltoja armastaa! Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi, Sana sees oot. Ilmat ne värjyää, Soi virrat ja metsät ne huminoi, Ja kuiskii kaislikot: lempikää! Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli huoneen takaseinää peittävän verhon eteen.
MARTTA. On kuollut? armas sydän sie! Mun mieheni kuol'! Mun hukka vie! MARGAREETA. Ei toivoansa rouva heittää saa! MEFISTOFELES. Vaan kuunnelkaa nyt murhesanomaa! MARGAREETA. En tahtois armastaa ... ois kuolemani, Jos kuolo veisi multa armahani. MEFISTOFELES. Surusta ilo, yöstä aamu. MARTTA. Vaan missä kohtas häntä surman haamu?
Näki Sophrosyne, kun läksi nää, ei puuntunut, kalvennut poskipää. Meni monta urhoa kuuluisaa; tään yhden hän tahtois pelastaa. Tään ainoan, jota hän armastaa! Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa. Hätä hällä on hengestä sankarin, siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin. Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin säde kuuhuen, varjojen tummentuin.
Siellä on kyllä kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot. Siell' varjot on niin viileät all' leppäin, koivujen, ja lehdot kullan-kiiltävät, ja laine vilpoinen. Kuink' autuus siell' on armahin kultaansa armastaa, sielt' uskoisuus on syntyisin ja sinne halajaa.
Tiet, kylät, torit, kaupungit, Loistöllit, hovit kaunihit Ja kaikki, jotka niissä Turvaavat Luojan apuhun, Ne kansas on, ne ovat sun. Ken on niin rikas, kellä maa Niin ihana on puolustaa Ja armastaa kuin sulia? Sen rakas Luoja sulle soi Ja rakastettavakses loi. Laps Suomen, kasva siinä vaan Kuin nuori koivu puistossaan, Ja sille henkes uhraa; Pyhitä työs ja sydämmes Sun maalles, maalle isies!
Nyt kaikki toinen toisihinsa saa, mut kuka aallon neittä armastaa, sen mieli aallon lailla aaltoaa, sen sydän haavanlehden lailla sykkää; vain tullen joskus illan valkean se tuntuu unelmiinsa uupuvan ja käyvän lepoon lailla Metsolan, mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää. Ah, toivo turha!