United States or Bahamas ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin minäi pelolla ja arkailulla Pyhäiset lemmentavat unhotan, Ja lemmen tuskast' olen turraks tulla, Sen taakan alle ihan hervahdan. Nää mykät kirjat selittää ja sanoo, Mit' ikävöi ja hartoo mieleni, Ne myötätuntoa ja rakkautt' anoo Paremmin kuin voi koskaan kieleni. Tajumaan opi tätä kieltä mykkää: Se silmin kuulee, jossa lempi sykkää.
Totta niinkuin korven kosket kuohuu totta niinkuin meren aallot pauhaa, totta niinkuin taivaan tuulet puhuu, totta niinkuin ihmissydän sykkää, tähän en ma koskaan, koskaan totu! Kesällä 1904. 8 p. syysk. 1904.
Ja sydän sykkää lemmityn, Mä ruusut nään ja hymyilyn; Saas mailman taivas unhottaa, Mutt' armastain en minä vaan! "Ilonga!" tuuli humisee, "On taivas!" koski kohisee, Vaan mulle yksin, muille ei, Kun toisten onnen surma vei. Sortunut kantelo. Ennen miesi kaihomielin Polvilleen sen loi, Sormet liikkui, liekui kieli, Honkakoppa soi, Nyt on miesi mullan alla, Kannel rauska pihamaalla.
Immen poskusilla ruusut hohtaa, Ruusut raittiit, poi'an sydän sykkää, Immen hellän katseen kun hän kohtaa. Siks' ei luontoa nyt poika muista, Kannelt' ei sen kuulemahan jouda. Siksi onnellisna, hymyellen Katselee hän yhä, eikä souda. SYKI, SYKI, SYD
Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan. "*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas Suomalainen uhraa sulle, *valontuoja ruhtinas*!
Jos Suomen sydän sulkeuu, se huokaa huolta mykkää tai mylvähtää kuin myrsky-yö, kuin leimaus ja palo; mut jos se kelle avautuu, se ailahtaa ja sykkää, se siltä sielun tenhoaa kuin kesä-öinen salo, miss' sinipiiat karkeloi ja metsän simapillit soi ja ilma illan valkean jäät järjen viedä voi. Siks sydän vasten sydäntä! Niin syvin valta vaatii. Tuo tiedon kaiken summa on, on elon laajin laki.
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla. Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen. Niin kauas kuin silmään siintää näen järviä lahtineen.
Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on: Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon. Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää! "*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas, Siunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!
Mut taru kertoo, ken siihen luottaa? Tuo laulu kuollut ei vieläkään: Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa, Jolloin taas virkoisi elämään. Ja kerran koittaapi uusi huomen, Ja loppuu velttouden pitkä yö, Ja sykkää uljaasti sydän Suomen, Ja suurten toimien hetki lyö. Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti, Sydänten kätköstä kuohahtaa, Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti Ja paisuin riehuu ja aaltoaa.
Nyt kaikki toinen toisihinsa saa, mut kuka aallon neittä armastaa, sen mieli aallon lailla aaltoaa, sen sydän haavanlehden lailla sykkää; vain tullen joskus illan valkean se tuntuu unelmiinsa uupuvan ja käyvän lepoon lailla Metsolan, mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää. Ah, toivo turha!