United States or Czechia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja soitolla voima on loppumatoin Kun Hurjien kantelo pauhaa, Niin maassa ja taivaassa tyyneys on, Saa tuonikin seuraneen rauhaa, Ja helvetin ukset on ammollahan, Käy perkele soittoa kuulemahan. Niin kantelo Hurjien hankita voi Ilon hetkeksi vaivojen maassa; Kirotuilleki nautinnon hetkeksi soi Laulu moinen, mi autuahassa
Tuolla, tuoll' on laulajalla Uusi koti jo, Tähdet tuikkaa yllä, alla Siellä kantelo Laulaa laulun raikkahamman, Kaijun laatii korkeamman. Siellä köyhä laulajakin Morsiamen saa, Tääll' ei saanut, vaikka haki, Honkakoppaa vaan Täällä ihaella koitti, Onton sydämmensä voitti. Poistunut.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen! Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo.
"Vai niin." "Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." Ja nyt lauloi tyttö: "Käy orponen metsällä paimenna Ja torvensa vuorilla kaikuu, Ja äänen hän kuulee laineilta, Siell' Ahdin kantelo raikuu.
Ja sydän sykkää lemmityn, Mä ruusut nään ja hymyilyn; Saas mailman taivas unhottaa, Mutt' armastain en minä vaan! "Ilonga!" tuuli humisee, "On taivas!" koski kohisee, Vaan mulle yksin, muille ei, Kun toisten onnen surma vei. Sortunut kantelo. Ennen miesi kaihomielin Polvilleen sen loi, Sormet liikkui, liekui kieli, Honkakoppa soi, Nyt on miesi mullan alla, Kannel rauska pihamaalla.
Mut kun meri heljänä heijastuu ja loivina laineet läikkyy, kuin kaukainen kantelo soipi sen suu, merenkultana varsi sen väikkyy läpi mainingin öin valoisin, niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Tao rautainen harava, haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!" Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty kantelo jälelle.
Nyt äärehes taas, kallis kantelo, Ma illoin istun hiljaa soittelen. Vain vähän nähdä sain ja tuntea. Min näin, min tunsin sulle uskon sen. Kaikk' ilmi soi'os se nyt, kanteloin! Soi äänin raikkain, raikkain sävelin! Soi ilmi iloni, soi suruni, Soi surut Suomen äänin pontevin! Soi vapa'uden valtatunnetta! Soi innostusta, lujaa toivoa! Soi valon valtaa suurta, ikuista! Soi ihanteita ikijaloja!