United States or Zambia ? Vote for the TOP Country of the Week !


"Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle, veä vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta tuopa turkin helman alla, talon toisen tietämättä : sitä näytä neiollesi, hepäise, elä sivalla! "Kun ei vielä siitä huoli, ota tuostana totella, neuvo neittä vitsasella, koivun oksalla opasta!

Talven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen, koivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön kupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja koko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.

Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, sanoi tyttö; luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; mutta ne voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin ... etsikäämme tuo kaatunut koivu ja istuutukaamme sen rungolle. Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.

Järvessä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla. tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan.

"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi, hän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää olemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on kasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen kerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei, eukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa."

Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä, eikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi siellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin. Tänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä voi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-, koivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen.

Korkein huippu oli kallioinen ja paljas, ja sen keskeltä kohosi yksinäisenä tupsuna tuuhea koivu, haltijan pyhä puu, rusottaen mailleen menevän auringon valossa. Ei hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin vaaran toisella puolella olevan kosken kohina, joka tuntui tulevan kuin vuoren sisästä, olevan niinkuin sen sisässä olevain haltijain hiljaista pidätettyä murinaa.

Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella, samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas, helmiheleä lähde.

Kivell' istun vain Koivu kattonain, Aho vihanta mun ryytimaani. Läpi metsän välkkyen Hohtaa iltaruskonen Kultaisina ruusuina mua kohti. Mieli tekis vaan Niitä noutamaan, Mut en äidin luota mennä tohdi. Nyt on meillä taasen Suvi suloinen, Kukkaisiss' on niitty, Metsä marjainen. Ota tuohkosesi, Jonka sulle tein, Ahollen mua seuraa, Tule siskosein!

Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta? Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi?