Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. heinäkuuta 2025
"Niin, niin, hän se on hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta, joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua; hän puhuu totuuden".
Etkös voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen, "peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle!
VAHTIMIES. Tuoll' on talonpoika, Puheille majesteetin tungettelee; Hänell' on viikunoita. CLEOPATRA. Laske sisään. Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja; Ei naista minuss' enää; kiireest' olen Ja kantapäähän asti marmorista. Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä Mun ole tähteni. VAHTIMIES. Täss' on se mies. CLEOPATRA. Pois mene sinä, jätä hänet tänne. Se, joka kivuttoman surman tuo.
Jos miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia. JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa. HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää. JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.
Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta." "Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!" "Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne!
Mutta kun saapunut kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen, nousi ja lausui noin uros askelnopsa Akhilleus: "Atreun poika, jo arvelen, pois hätä häätävi meidät taas kotirantoja päin, ken surman välttävä lienee, näin kun kilvan akhaijeja lyö sota, ruhtovi rutto.
Hätääntyneen Halliparta surman suusta pelastaa. »Turmantuoja, teilläs karta Lumilinnaa rauhaisaa! Ihmisten on maassa majat; mitä meidän karjaa ajat?» HYV
Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, alla kolmen kosken koprun, alla äyrähän yheksän; vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: "Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. "Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta, mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan tukehtumaisillani » Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön isä he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.
Kuningas puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun.
Päivän Sana
Muut Etsivät