United States or Bouvet Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan. Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!" Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki. Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana. Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana. Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla. Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi. Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa. Hope'iset orret notkui, kätkyt kultainen kulisi, pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa. Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan. Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!" Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille. Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä. Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: "Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!" Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin vaimoksia, vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut." Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan. "Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan panihe pahoille töille, löihe töille törke'ille: rikkoi rinnat tyttäriltä, neitosilta nännit näppi, turmeli pojalta polvet, isännältä parran poltti. "
Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa, rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa; siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä, kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti. Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi, tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe. Alkoi pauloitta asua, ilman vyöttä völlehtiä, käyä saunassa saloa, pime'issä pistelläitä.
Emo aina arvelevi, äitinsä ajattelevi: "Mi on meiän Marjatalla, ku meiän kotikanalla, kun se pauloitta asuvi, aina vyöttä völlehtivi, käypi saunassa saloa, pime'issä pisteleikse?" Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella: "Se on meiän Marjatalla, sepä Kurjetta rukalla, kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli."