Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. lokakuuta 2025
Kevät raitis vuodenaikani on, vain sillä on voimaa luoda, säde yksin nousevan auringon voi huomenen uuden tuoda. Siks nykyisyys sua siedän vaan, ett' toivon toukoa sulta, mut koito en nää sun toukoakaan, mun peittävi silloin multa. Pariisi 20/3 1890. P
Mutta en niin sure surtenikaan minä kaikkia muita kuin tätä yhtä; jo hautaan vie minut haikea murhe! Hektor! Kunp' edes erjennyt syliss' ois minun kurjan! Hänt' ois kyllältään valitella ja itkeä saatu, kantaja itkenyt ois, emo koito, ja myös minä itse."
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain. Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.
Sydänlohtua suloista, lemmen kaihon lääkitystä soittimesta saatuansa, otti koito kantelehen, kätki kainaloisehensa, painui kuusikon povehen oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen kulkiessa päin kotia taattovainajan talolle. Sinne kukkana katosi tytär Väinämöisen veljen, sinisilmä, kultakutri, kaihomieli Kanteletar. SALAMAIN KESKELL
Noin hän voihkien virkki, ja voihkasi kansakin myötä. 429 Vaan Hekaben soi vaikerrus seass' iliotarten: "Lapseni, miks elän vielä ma koito sun kuolosi jälkeen, kun nämä kauhut näin?
Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, kaunis Kilian! KILIAN. Miksi riehut? SELMA. Oi Kilian! KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
Sini söin kaloja, kalki, sini, koito, kuorehia, kuni notkuin nuottapuilla, keikuin keskellä venettä; en saanut sitä kaloa anoppini antamasta, joka päiväksi päteisi, kerraksensa kelpoaisi. "Kesät kontuja keräsin, talvet väännin taikon vartta, niinkuin muinenki kasakka eli orja, palkkalainen.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta ole huolet ne konsahan uurrelleet, ei tummunut itkusta silmäsi taivas, ei poskea kyntänyt kyynelveet. Olet untuvakehdossa uinunut aina ja keijuset kehräsi untesi vyön ja sentään koito ma toivoa koitin ja luottaa liittohon päivän ja yön.
En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen. Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet, ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden, kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia. Muistan, koito, muutkin silmät, silmät tummat ja palavat, joihin katsoin, kauvan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Päivän Sana
Muut Etsivät