United States or Greenland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan tää alkoi kohta holhoavaan tapaan: »Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät kuin Elben aallot virtaa ohi, pois. Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät, kuin paljon silloin eläneensä sois!
Maailman virta pauhaa eteenpäin, Mua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi? Vaan sydämiin tää taika juurraksen; Ken sieltä voi sen juuret nyhtää? Kell' usko rinnass' on, hän miekkonen! Ei paljoksu hän uhria yhtään. Mut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen Se aave on, ku meitä peljästyttää. Niin sulan päähän kuolee sana, Vaks' on ja nahka haltiana. Mit', ilkihenki, kiusaat mua?
Se kaupungista tarinoi, Min meri alleen murskas; Sen syvyydestä kellot soi Ja munkkein rukous hurskas. Ei kellot, rukoukset ei Ne kaupunkia auta, Näet minkä kerran hauta vei, Sen iäks otti hauta. Mua lempiväs mä tiesin, Sen aikaa huomasin; Mut kun sen mulle virkoit, Niin oikein säikähdin. Ma kuljin vuorimaita Ja lauloin uljain päin; Ma meren rannall' itkin, Kun päivänlaskun näin.
Lauloipa' mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain. Autuas aika ja kultainen kehto! Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Iäks taivas ei maillahan mahdu.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois. Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää. P. Cajander. Runolauluja.
Täält' useasti ma silmäilin hänen teitähän, juoksin vastahan, katsoin saalistaan, luvut unhotin, leikit, onginnasta kun hän, ulapasta ja tuulista kertoi.» Hällen vastasi näin vesisilmin lempeä sisko: »Pois iäks muuttanut on hän, päiviä, viikkoja sitten rannalla tyhjä on mökki ja kaipaa haltiatansa. Jos hänen lähdöstään sanan muutaman kertoa voisin!
Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin, iäks surkastukoon käsi soittaissaan! Saa tarttua kieleni suuni lakeen, jos hetkeksi häivyt sä muistostain. Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen: olet korkein riemuni yksin vain! Sa Jahve, Siionin päivää muista, käy Edomin lapsille kostamaan, jotk' kirkui: »Maahan, maahan se suista, alas kaupunki raasta juuriltaan!» Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu!
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen, kuin alla oman kotikatoksen ja oman taaton turvissa on olla. Nimeä yhtä karta vain! Kun vois sen iäks unhoittaakin! Sit' ei sanaa, jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois, mut: Viapori pois se nimi, pois, se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.
Viime suudelma nyt sulta. Viime suudelma nyt sulta, hyvästi, ja iäks, kulta! Murhein sulle, kyynelöiden pyhitän mä kaipuut öiden. Sit' en kurjaks sano vielä, kelle toivo tuikkii tiellä: Mulle ei näy lohdutusta, tähdetön on yöni musta! Houreen huumako mun sytti? Ei sua vastustaa voi, tytti! Näin sun vain, ja sydän kiehtyi, sinuun vain se iäks viehtyi!
Annan tuntien ma luistaa, päivien ja öiden tulla, mitään toivomust' ei mulla, mitään en ma tahdo muistaa kukkivien puiden alla. Päivä hehkuu taivahalla, poutapilvet kulkeissansa levittävät purjeitansa. Seisoo paikallansa aika. Lyhyt hetki jumaluutta, ikuisuutta, ihanuutta! Kohta, kohta särkyy taika! Enempää ei kesä anna. Mik' ei tänään kukkaa kanna, iäks hedelmättä jää se. Ylemmäs ei päivä pääse.