United States or Mongolia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja kiitin Jumalaa, että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä armostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja söin itseki ... ja itkin.
Itkin hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät tulevat. Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja.
Kyllin Pää-pyhä kyseli: "Liet kenen majoissa maannut?" "Itkin kastamattomia, katsoin taivahan sinehen, silloin sieluni lepäsi." Kohotti Pää-pyhä kätensä: "Mene Herran heilimöity, kanna kaunis päivän kukka, siemen siunattu sirota!" Käännytettihin takaisin, annettihin turvaksensa maallikko monasterista; läksit tietä tuntemahan perille pimitetyille.
Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan, näin yhä paikallansa valvovan. Ja tallin puolelta ma kuulin vaan kun tömisteli varsat jalkojaan. Niin oli kaikki ihmeen onnellista, niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista. Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin: tää kuului kerran kaikki mullekin. Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin ma niinkuin valehesta vavahduin, ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
"En mä tuostana epäillyt, oisin eeskipäin elellyt akan ankaran apuna, tulikulkun kumppalina; vaan sepä paha panihe, sepä suurenti suruni, kun sulho sueksi muuttui, kauno karhuksi rupesi, kylin söi, selin makasi, selin työnsä toimitteli. "Tuota itkin itsekseni, ajattelin aitassani. Muistin muita päiviäni, entistä elantoani ison pitkillä pihoilla, emon kaunon kartanolla.
"Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen. Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen. "Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain' Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain. "Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen." Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Tyttäreni seisoivat ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa, mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi minut rintaansa vasten.
Silloin itkin wuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan, kuin wiinaherne oli pullossa, se oli itku menneestä, haaskatusta, rikollisesta elämästä. Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää wietin, kunnes woimani riittiwät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittiwat nämä hywät kyläläiset minut ruodulle.
Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön. Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä. Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!
Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin, itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun. Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin. Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa sopivista elämän tavoista. Mutta sitten nousi viha. Mitä te katselette?