United States or Chad ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuu kumma valvoo, leimuavat tähtien tulikirjat yössä. Tähtiä palvoo mies yksinäinen, mi istuvi työssä. Kuuhut katsoo akkunasta: »Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla.
Vetäisi venon vesille, laski laivan lainehille teräksisiltä teloilta, vaskisilta valkamoilta. Veti puuhun purjehia, vaattehia varpapuuhun; itse istuvi perähän, laaittihe laskemahan kokan koivuisen nojahan, melan vartevan varahan. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Puhu, tuuli, purjehesen, ahava, aja alusta!
Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut, ylivoimaa torjuillen, se urhokkaasti on taistellut, päin rientävi nyt paeten; se jo patterillen on kerjennyt, ohi siitäkin karkaa nyt. Sandels, hän on yhä liikkumaton, ylväänä hän istuvi vaan; vaka silmä ja kirkas otsakin on, ja hän loistavi ratsullaan, sotalaumaa silmävi ryntääväin, joka syöksevi vallia päin.
Nyt jylhien mustien metsien yli käy illan tuulonen tohahtain ja kantaa kuiskeita torpan luota, miss' istuvi nuorikot kuhertain mut yöhön eksynyt kulkija, tuo mailta oudoilta palaava, hän kuulevi, kuulevi kuisketta tuota, on silmässä toivo ja avoinna syli, vaan sentään tuohon ei luota.
Lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, sukapäitä, piipioja, saapasjalkoja jaloja. Lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. Lauloi vielä Väinämöinen teljot täytehen väkeä, ne on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, kuss' oli vähän sijoa nuorukaisilta esinnä. Itse istuvi perähän, kokan koivuisen kuvulle, lasketteli laivoansa.
Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää. Albumi »12 p. Toukokuuta 1881» sekä »Helmiä Suomen runoudesta. 6». 1898. On joulu=ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.
Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan, mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi, mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.
Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki minullekin. «Tuoll' istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa ja kaukaa kiertävi kansa. Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää koko kaupungin pennut pelkää.
Korskast' iski hän kekälesilmäns Ympäri kirkon morsiomiin: Morsiot vapisi, vaan vihan vimma Sulhojen rintoja karsi ja söi. Saarna kun kaikui, Pojarin orhi Sanoja kuunteli Pojari ei. Ylpeäll' orhill' ylpeä herra Hopeasatulall' istuvi vaan, Kultapa suitsist' orihin hohtaa. Kiireest' ain' alas kannuksihin Herra on kullan ompelehissa. Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö!