United States or Liberia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Nyt kesäpäivä loistavi, niin oudoks muuttaa mieleni tää aamu armahainen; jos haluat, niin lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt käymme, nuorukainen; tää päivä juhlapäivä on." Soturi vanha lausui tään, pois verkon laski kädestään ja ääneti muu johti; ja poikki kukkaniittyjen sinisen järven rannallen, mi kastehelmin hohti, nyt kävi kulku hiljainen. Oi suloutta taivaan maan!
Ja immyt ikkunan aukaisee. Kuu loistavi, kutri kimmeltelee. Mi helkkävi yössä niin himmeään? Hän kuuntelee, käsi sydämellään. Ja muistavi muinaista armastaan. Ah, tuulikantele on se vaan! Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi, ei itke, ei naura, se soi, vaan soi! Myös kuulevi joskus synnyinmaa. Se herää ja kahleitaan kalistaa. Joko vapaus valkeni raikahtain? Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot. Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat. Suru on siltoja siskojen, sääli on hallan kukka. Talvella toistansa säälitään, itseään sekä ystäviään: Ystävä, ystävä rukka!
Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana. Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.
Nyt auta ei »eljen» Unkarin urheen, nyt Suomikin saanut on suuren murheen; min voimme tehdä, sen teemme, siks kaikuvi kanteleemme. Sinä urhea Unkari, uljas ja pyhä, Sinun Tapanin-kruunusi loistavi yhä, yli tuikkii se Pohjankin taivaan, jos vaivuitkin sortoon ja vaivaan. Mut sortua saa ei heimosta parhain, jos itsekin sorrumme myöhään tai varhain, siks uljas Unkari elää ja Väinämön kantele helää!
Laineist' ääretön paljous saaria nousee ja nyökkyen tarjoo varjoa lehtevät puut venemiehelle uuvahtaneelle. Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää, sieltä sä seljän näet viel' aukeemman, kylät hauskat rannoilta haamottaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa. Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä, viljavat, laihokkaat, ylt' ympäri metsät ja vaarat!
Pistoli vanhus kai siell' istuvi piippua polttain, mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä; taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: köyhiks jäämme, me rikkaat, joill' on kaipio vainen. Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus.
Kuningas Kustaa Adolf Kun Jumal' oisiki, Kahdennentoista Kaarlen Puvussa loistavi, Hän ylpee haastamaankin Olj tänä hetkenä. Salissa askeleilla Vaan astui pitkillä.
Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies ja lämmin on mökin mies. Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon.
Jopa nähtiin, jo saapui, jo vallilla on, lipun vierehen seisahtuu; vaka silmä on, otsakin varjoton, jalo kantaa häntä Bijou. Hän liikahda ei, näköputkellaan sotatannerta tarkkaa vaan. Ja hän kauas loistavi ratsultaan, tuhat kaasi, ken hänet kaas, ja kahta tuimemmin tuiskuamaan tykit vastaisen rannan taas; soi luotien vinkuna ympäri pään, ei muuta hän ilmettäkään.