Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. heinäkuuta 2025
Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa liekki, suonissa säkenet suihki vaan ei vielä ilman impi suostu sulhonsa sylihin. Tuostapa ulapan urho epätoivohon topertui, suri yössä yksinänsä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna kantoi. Mutta katso!
Polyhymnia urhouden uskoa laulaa; hänt' itkien, säälien siskonsa kaulaa, sanan lohtua montai on Melpomenella, vain tanhunsa tenho on Terpsikhorella, sen hurmalla siskon hän huolta nyt lientää; mut laulu, mi taivahan rantoja rientää, vie tähtihin outoihin viestiä uutta, miten kaipasi kuoleva kuolottomuutta, kuink' kuolottomalle hän lempensä antoi ja kuink' iki-immyt kaihonsa kantoi.
Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka. Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.
Sillä niiden seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut, odottanut. Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului, syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä.
Cecilia luki ja kuuli kaikki mitä hänen tutkimuksestaan sanottiin. Mutta vaikka se ilahutti häntä, piti hän visusti salassa sen tekijän, sillä hän kovasti pelkäsi "sinisukan" nimeä. Hän yhä edelleen kutoi sukkaansa, joi kahviansa ja karkoitti siten kaihonsa joka kerta kuin hän alkoi uudelleen ikävöidä entisiä kemiallisia harrastuksiaan.
Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki. Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Siinä hän sävelissä ilmaisi kaiken kaihonsa ja epätoivonsa. Hän ihan kuin puhui itsekseen siitä, jota ei sanoilla voinut kellenkään ilmoittaa. Soiteltuaan etsi hän nuottia ja rupesi laulamaan erästä latinalaista virttä, jota hurskas äiti-vainajansa usein oli laulellut. Nytkin tuntui hänestä siltä, kuin äiti olisi ollut hänen läheisyydessään, kuin äiti oikeastaan olisikin laulanut.
Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä, ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta, kurjuutta... Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi...
Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!
Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana. Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.
Päivän Sana
Muut Etsivät