United States or Costa Rica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin tään maan ja tämän kansan, Suomen kansan etehen Työnsä, toimens' uhras hän ja Sydämmensä lämpöisen, Sille rakkautens' antoi, Kaiken mitä antaa voi; Ja se rakkaus se hälle Kunnian ja maineen toi. Rauha haudall' olkoon! Sitä Suojelkohon synnyinmaa; Kutokohon kesä kaunis Siihen vaippaa kukkaisaa. Tuottakohon syksy runsas Suuremmankin laulajan: Senkin rinnall' elää Kiven Työt ja nimi ainian!
»Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla: Maaks sorretun Karthagon eessäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään. Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen. Huoli pois! Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi, Ei Mucius, kuin murhan otti työksi. Tät' enkö työtä minä kestää vois!»
Maa vaikk' on täynnä rauhaa, Mun sielussan' on myrsky, Katumus katkera. Mä haudall' immen hurskaan Käyn ahdistuksessa. Tuo impi kerran kutsui Mun "toivoks' synnyinmaani" Niin kallihiksi mun! Mä hurja unhoitinko Tuon toivon siunatun? Tomuinen sielu parka Nyt täynn' on ahdistusta Ja huokaa tuskissaan, Ett' turhuus alttarilleen Mun viettel' uhraamaan.
Oi, maani, kallis maani, Oi, milloin velkas vaadit Ja täytän toivosi? Oi, hauta, kallis hauta, Suo tulla luoksesi! Partaalla virran pauhun Rauhainen hautakumpu On immen hurskahan. Katuen synninlapsi Ma sinne uskallan. Oi, ruusut, valkoruusut, On haudall' immen armaan Teill' onni kukoistaa. Häpeestä tuskin tohdin Ma teihin katsahtaa.
"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään, Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen Työn tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen, Huoli pois! Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi, Ei Mucio, kuin murhan otti työksi. Tät' työtä minäkö en kestää vois!
Tunteen jumal'-liemu Valjetessas läikkyy, Rakkaus ja riemu Kaikkialla väikkyy; Murhe kevääll' lymyy, Itkust' ilo hymyy, Huolten pilvist' aamu ruskottaa. Kukka kuihtununna All' ol' hyyn ja jään, Syksyll' lakastunna Kuoli mielellään. Talvi hirmun lailla, Joka seudut raastaa, Autioilla mailla Käskyn kieltä haastaa Haudall' istui, sääti Surmaa, kaikki jääti Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.
Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun, Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt: Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun Maan poveen toin, kaikk' olen miettinyt. Niin silloin, lasna ollessani, silloin 0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin, Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi Ett' alas meidän vaakalauta painuu! Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko! Ophelia armas! Onko mahdollista, Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki On kuoleva kuin henki vanhuksen? On vieno lemmen luonto; vieno lempi Se kallihimman osan olennostaan Lähettää rakkahansa jäljestä. Avopäin hän paarilla kannettiin; Hei, tuulan, tuulan tee! Ja haudall' itkuja itkettiin;
Mut vaikk' ois miekoin maailman hän loistoon nostanut ja auringonkin kirkkahan kiillollaan huikaissut, niin häpeän hän kuitenkin saa työstään haudall' Ehrnsvärdin. Runoja, muinais-aikaakin rakastat, nuori mies, sen, minkä tässä kertoilin, sa laulatkin kenties; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö. Suvusta vait!
Ja nyt näist' asioist' ei hiiskausta; Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän. Sen hiljaisella katumuksell' otan, Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa, Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran Mä kävin haudall' isäni, ja siellä Sun polvillasi itkusilmin näin. Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks, Jost' olin paljon Warsovassa kuullut.